Alle vuosi puutarhahäihin pihapiirissä, joka on saanut villiintyä 10 vuotta

Kuten olen jo aiemmin kertonut, en ole koskaan erityisemmin unelmoinut valkoisista mekoista ja suurista juhlista. Ristin jopa itseni eräänlaiseksi epämorsiameksi.

Kun päätimme siirtää juhlat koronan vuoksi ensi vuoteen ja lopulta uuteen kotiimme, ajatukseni muuttuivat. Tämä talo on inspiroinut minua niin, että ensimmäistä kertaa todella haaveilen omista häistäni. Ja se on ällösöpöihanaa! Juhlapäivämme on ensimmäinen hääpäivämme, 2. heinäkuuta 2022.

Juhlapäivässämme on nyt kyse myös meidän juurruttamisestamme osaksi tämän paikan historiaa, talon virallisesta vihkimisestä meidän kodiksemme.

Sisäänkäynnin oikealla puolella on käynnissä työmaa, josta on muotoutumassa rinnepenkki. Kurtturuusut ja villiviinit on kaivettu ylös, rinnettä on loivennettu ja siitä on viety pois sanoinkuvaamaton määrä maata.

Minulle tärkeää on se, että juhlapaikalla on todellinen merkitys meille, eikä se ole vain mikä tahansa työväentalo jonne saa tuoda omat viinat. On ällistyttävän etuoikeutettua saada juhlia rakkauttamme juuri täällä, paikassa, minne rakennamme tulevaisuuttamme.

Hirsilinnastamme tulee häiden myötä entistäkin tärkeämpi. On kaunista ajatella vuosien ja vuosien kuluttua, että täällä me olemme juhlineet ja rakastaneet elämämme merkittävimpinä hetkinä.

Toki osasyynä viimein heränneeseen innostukseeni häiden suunnittelusta on hillitsemätön kontrollintarpeeni. Kun häät järjestää kotona, naruista veteleminen ja loputon varmistelu on helpompaa.

Voin olla varma, että juhlapaikalla on hääpäivänäni juuri sellaista kuin haluan – olenhan itse miettinyt jokaisen yksityiskohdan vuoden mittaan, enkä saapunut paikalle edellisenä päivänä koristelaatikon kanssa kiireessä säveltämään. Yllätyksiä on lähellä h-hetkeä vähemmän.

Näen juhlapaikan konkreettisesti joka päivä. On mahdollisuus hinkata ja jopa muuttaa suunnitelmia, kun parempi idea puskee tilalle. Se on miellyttävää, koska en ole mikään luonteva juhlasuunnittelija. Tarvitsen pureskeluaikaa.

Aitasta tulee häiden ruokailutila – toivon mukaan.

Motivoivaa on myös se, että kaikki mitä rakennan nyt häitä ajatellen säilyy halutessani myös pidempään. Kun häät viettää kotonaan, juhlamiljöö ei katoa yhden vuorokauden mukana muistojen aika-avaruuteen.

Kaikkea ei rakenneta vain yhtä päivää varten: kaunis puutarha jatkaa eloaan, ja siellä tehty työ kantaa parhaimmillaan jopa vuosien päähän. Hääjuhla on siis myös mukavasti potkiva kannustinporkkana pihan kuntoon laittamisessa!

Kun saimme lyötyä hääpäivän ensi vuodelle lukkoon, olen siitä lähtien käyttänyt kaikki liikenevät minuutit häiden pyörittelyyn päässäni. Faktahan on se, että tekemistä on paljon – todennäköisesti jopa enemmän, kuin nyt osaan kuvitella.

Syksy painaa päälle, ja koko puutarhassa kasvaa vasta kahdesta kolmeen perennaa. Puolet alkuperäisestä suuresta kukkapenkistä on vielä epämääräisen heinä- ja rikkaruohomaton peitossa täynnä myyränkoloja.

Puutarhan keskeisimmällä paikalla talon edessä on suuri mutainen multarinne, joka puskee vuohenputkia, sitkeimpiä kaivuutyöstä viisveisanneita kurtturuusun taimia ja villiviiniä.

Aitan edessä kohoaa yli kymmenmetrinen tuhannenvänkyrä lehtikuusi, josta tarkastuskäynnille tullut pitkän uran tehnyt metsuri totesi, ettei koskaan eläissään ole nähnyt niin rumaa lehtikuusta.

Tässä lehtikuusien valioyksilö listan peräpäästä alkaen.

Kauriiden syömä luumupuu pitäisi myös kaataa, nurmikkoa kylvää ja miehenkorkuinen risukasa hävittää.

Pitäisi pitäisi pitäisi.

Tuleva häiden ruokailutila, pitkulainen hirsinen piha-aitta, on täynnä romua sirkkelistä pingispöytään ja potkukelkoista keittiön kodinkoneisiin. Aitan maapohja pölisee, ja yksi huoneista on sikin sokin täynnä halkoja.

Hetkittäin mietin, että minun täytyy kyllä olla todellinen optimisti, kun kuvittelen päässäni tämän työmaan tilalle sympaattisen rustiikkisena kukkivan puutarhan ja romanttisen hirsiaitan valoineen, kynttilöineen ja kukka-asetelmineen vain vajaan kymmenen kuukauden kuluttua.

Viime viikolla sairastuimme Insinöörin kanssa molemmat flunssaan. Kerrottakoon nyt näinä aikoina, että koronatestiin emme päässeet, koska meillä on kaksi rokotusta. 

Insinööri-parka on yhä levon tarpeessa. Minuun tauti ei iskenyt kunnolla, ja toivuin oireettomaksi jo muutamassa päivässä.

Siinä meni taas viikko hyvää työaikaa hukkaan, ja nyt minä kaivan yksin kuoppaa puutarhassa Insinöörin parannellessa. Olin päässäni kuvitellut, että saisimme istutettua enemmän kasveja jo ennen talvea, mutta nyt se on alkanut näyttää mahdottomalta.

Tältä aitta näyttää nyt. Keskiosassa mahtuu jo liikkumaan.
Vasemmalla puolella on peräkärryä, klapikonetta ja halkoa ja muuta epämääräistä rojua, joista suurinta osaa en ole edes vielä päässyt tutkimaan.
Oikean puolen sekamelska on aivan omaa syytämme.

Kaiken ei tarvitse olla hääpäivään mennessä valmista. Ei kai tällainen talo ja puutarha koskaan tule valmiiksi. Jos tulisi, pitäisi ehkä muuttaa – tämä on elämäntapa, sen olen nyt viimeistään ymmärtänyt.

Mutta en halua, että hääpäivänä piha näyttää keskeneräiseltä työmaalta, jossa on kuoppia ja remonttia siellä täällä vaiheessaan repsottamassa. Ymmärrän, että kasvit tarvitsevat aikansa kukoistaakseen, mutta en halua pelkkiä kaljuja valjuja kukkapenkkejä, joissa mikään ei kuki.

Osittain puutarhan suunnittelussa on nyt siis ajateltava pelkästään hääpäivää: puutarhan on näytettävä juuri silloin hyvältä, ja sen jälkeen sitä voidaan muuttaa, istuttaa jotakin muuta, tehdä jotakin toisin, jos niin haluaa.

Puutarhaamme paistaa aurinko koko päivän. Varjoa ei anna kuin yksi vaivainen omenapuu. Kinkkistä on se, että useimpien kasvien on siedettävä jopa paahdetta. Ja paahteen perennat taas eivät useinkaan aivan vastaa kuvitelmiani siitä, millainen olisi täydellinen kukkapenkki.

Osittain puutarhan ensimmäinen vuosi minun hoidossani – tai siis hoidossa ylipäätään – on siis summittaista kokeilua: varmastikaan kaikki kasvit eivät viihdy niillä kasvupaikoilla, jotka niille valitsen. On otettava riskejä.

Onneksi kesäkukat on keksitty!

Aitan edustalla majailee komeita kärrynpyöriä.
Näille olen kaavaillut käyttöä aitan sisäosan koristeluissa.

Piha oli saanut aika lailla villiintyä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hyvät uutiset ovat, että maata on käytetty yli sata vuotta viljelyyn – sen laatu on siis jopa kohtalaisen hyvä.

Huonot uutiset ovat, että kaivamista, kitkemistä, niittämistä ja muokkaamista on tekemättä kymmenen vuoden ajalta.

Vielä on joitakin viikkoja syksyn istutusaikaa jäljellä. Vielä ehtii hieman puristaa.

Se tietää tuntikausien työtä puutarhassa viikonloppuisin ja työpäivien jälkeen. Täytyy vain toivoa hyviä säitä ja terveenä pysymistä: Kaikki minkä saa tehdyksi nyt, on poissa ensi kevään työlistalta.

Näkymä aitan sisältä ulos. Vielä riittää tekemistä…

Mutta on se ihanaakin, siis työnteko puutarhassa. Miten uskomattoman tyydyttävältä tuntuu laittaa lapio multaan ja nähdä edessään, kuinka maa muokkautuu. Mitä onnistumisen elämyksiä, kun ennen tappoi huonekasveja keskustakaksiossaan ja nyt pystyy jo kaivamaan pihatien ja tietää kuinka istutetaan pionin juurakot.

Kuinka silmiin jo alkaa piirtyä se, miltä täällä voisi näyttää.

Varmasti aloittelijalla on yhä liikaakin opittavaa, ja metsäänkin vielä mennään niin että kuusikko kohahtaa. Mutta rakkaus puutarhanhoitoon on jo syttynyt, ja se palaa innokkaalla liekillä.

Kukapa olisi uskonut Somerolla vuonna 1998, kun mikään universumissa ei olisi voinut olla tylsempää kuin äidin kanssa rikkaruohojen kitkeminen rintamamiestalon pihasta.