Toimintaohje, jos äiti ei vastaa puhelimeen

– Jos äiti ei vastaa puhelimeen, menen ihan kierroksille. Että ei vittuvittuvittu. Sydän hakkaa. Ei taas. Ja sitten hyppään bussiin. Ja siellä bussissa käyn läpi kaikki mahdolliset skenaariot. Mietin, että mitä jos se ei hengitä. En mä osaa elvyttää. Mitä mä sanoisin hätäkeskukselle, että saisin ambulanssin tulemaan mahdollisimman pian? Ja sit kun mä pääsen sinne ovelle, kaivan tärisevin käsin avaimet ja menen sisään, ja sit se on siellä ihan hoomoilasena. Että kun akku on vaan loppu tai jotain. Ja mä sitten niillä yhä hullummin tärisevillä käsillä laitan sen puhelimen rauhallisesti laturiin ja hengitän ja katson sitä siten kuin sairaita katsotaan ja se ihmettelee, että mitä sä oikein siinä höyryät. Kun ei oo mitään hätää.

– Sulla pitäisi olla jokin toimintaohje, psykologi vastaa vuodatukseeni ja katsoo minuun valuvan kasvomaskinsa yli.

– Toimintaohje niihin tilanteisiin, kun sun äiti ei vastaa puhelimeen. Ettet sä menis niin kierroksille. Jos se helpottais sitä paniikkia ja sun kroppa ja pää kestäis noi tilanteet paremmin.

– Niin, sanon jotain sanoakseni ja mietin.

– Jos sä lukisit sen ohjeen siinä tilanteessa, niin sulta ei menis niin paljon energiaa ton kaiken miettimiseen. Olis valmis suunnitelma. Kun ei se ole sun syytä tai sun vastuulla, jos jotain sattuu.

– Niinhän se on. Se on vaan niin kova trauma, mikä on jäänyt niistä aiemmista tapahtumista, että menee ihan sekaisin kun luulee, että sama toistuu.

– Ymmärrän.

Astun ulos psykologin vastaanotolta hyiseen ja hälyisään Tampereen keskustaan. Jo toisena päivänä peräkkäin näen auringon laiskan vilkutuksen kaupungin kattojen takana. Kaamoksen valo on kaunis mutta melankolinen, sen värit ovat hauraita kuin vanhalla lasimaalauksella.

Istun bussiin ja se on täynnä kasvomaskeja ja älypuhelimia ja kuulokkeita ja pipoja ja lastenvaunuja. Minullakin on maski ja saan olla piilossa sen takana. Se tuntuu siunaukselta.

Äiti on mielessäni, mutta enemmän velvollisuutena kuin ihmisenä. Kohta pitää taas soittaa.

Työpäivän jälkeen valitsen numeron, ja kukaan ei vastaa. Avaan tyhjän tekstitiedoston, jonka otsikoin:

TOIMINTAOHJE, JOS ÄITI EI VASTAA PUHELIMEEN

Kohta 1. Jos puhelin on pois päältä, mene suoraan paikalle.

Kohta 2. Jos puhelin hälyttää, mutta kukaan ei vastaa, soita veljelle ja kysy, koska on viimeksi puhunut äidin kanssa.

Kohta 3. Soita uudelleen 20 minuutin kuluttua. Jos kukaan ei vastaa, voit lähteä paikalle tai odottaa vielä.

Kohta 4. Jos äiti ei vastaa puhelimeen kokonaiseen tuntiin, mene paikalle.

Kohta 5. Oleta aina, että mitään ei ole tapahtunut. Vaikka jotakin olisikin tapahtunut, sen märehtiminen etukäteen ei auta.

Luen ohjeen kaksi kertaa. Olen siihen tyytyväinen.

Veli ei ole kuullut äidistä vuorokauteen. En minäkään. Minulla on tapana soittaa joka päivä samaan aikaan, ja eilen äiti oli kunnossa.

Äiti ei vastaa toiseenkaan puheluun.

Bussissa mietin Nekalan asuntomarkkinoita, aiemmin lukemaani inkiväärimojiton reseptiä, kertakäyttömaskien pesemistä ja vaatekaapin inventaariota. Mahdollisimman vähän äitiä.

Kun löydän itseni äidin ovelta, hämmästyn itsekin harhauttamistaitojani ja käännän avainta lukossa vakaasti kuin kirurgi.

Nyt ei ole akku loppu. Soitan 112. Ties monennenko kerran viimeisten vuosien aikana.

Kun saattelen ambulanssikuskit ovesta, katson älykelloa. Leposyke.

Voiko tähänkin sopeutua?

SEURAAVA ARTIKKELI Tarinoita kiisseliviemäristä, eli miksi katosin somesta kahdeksi ja puoleksi vuodeksi

EDELLINEN ARTIKKELI Kuinka päättää häiden päivämäärä (kuukautiskierron mukaan)

Seuraa Instagramissa: @annueiosaatanssia

Seuraa Bloglovin’issa: Annu ei osaa tanssia

0

4 vastausta artikkeliin “Toimintaohje, jos äiti ei vastaa puhelimeen”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *