Annu-tädin (ääni)kirjakerho: Anni Kytömäen Margarita

Varo juonipaljastuksia. Teksti on kirjoitettu kirjan jo lukeneita/kuunnelleita ajatellen.

– Siis ooksää jo siinä kohtaa, kun tulee se valtion vauva?!

Olin vasta alkumetreillä Anni Kytömäen Margaritassa, kun ystäväni hehkutti aika monen viinipullollisenlasillisen jälkeen kolmen hengen koronakaranteenikotibileissä kirjaa, joka oli juuri voittanut Finlandia-palkinnon.

Olin vaan että jaa että mikä oli?, sillä olin lauantaiaamun juoksulenkillä vasta päässyt pois jatkosodan kenttäsairaalasta, jossa Mikko makasi sairasvuoteella ja tutustui viereisen pedin asukkiin.

Vaikka ihastuinkin heti ensivirkkeistä Kytömäen kieleen, en voinut välttyä heti ajattelemasta, että eikö sodasta ole Suomessa jo kirjoitettu riittävästi kirjoja? Valtion vauva ei vielä tuolloin kilkattanut mitään kelloja, ja odotukseni kirjan suhteen olivat virittyneet sotateemaisiksi.

Näkymä sotasairaalasta vaihtuu onneksi riittävän nopeasti jälleenrakennuskauden Suomeen ja 1950-lukulaiseen fiktiiviseen kylpylään, joka sijaitsee oletettavasti Pirkanmaan alueella yhtä lailla fiktiivisessä Kankaristossa.

Voisi ensiajattelemalla kuvitella, että kylpylän hieroja Senni ei olisi romaanille kiinnostavin mahdollinen päähenkilö. Sennin vahvuus kertojana paljastuu kuulijalle kuitenkin hyvin pian. 

Hierojana ja introverttina hän on tähän asti tutustunut ihmisiin paremmin painelemalla heidän lihaksiaan kuin keskustelemalla heidän kanssaan. Hän analysoi viiltävän terävästi ihmisiä pelkällä anatomian tuntemuksellaan. Niskajumit ja kävelyasento kertovat paitsi fysiikasta, myös psyykkisistä murheista.

Nautin myös voimalla kohtauksista, joissa muljuvat lihakset piirtyvät suonentarkkoina silmieni eteen. Niinä hetkinä tarina muuttuu kuin taikaiskusta todella fyysiseksi. Oli pakko googeloida: Kytömäki todella on koulutukseltaan hieroja.

Samastun, tietysti, muita tarkkailevaan Senniin. Kun minun pitää omana itsenäni keskustella tuntemattoman kanssa niitä näitä, kiusaannutan itseni ja seuralaiseni ennen kuin päivän sää ehditään mainita. Kun taas hyppään työrooliin, juttu luistaa kuin itsestään.

Ammattirooli ei ole aivan minä, vaan joku hieman toinen, joku itsevarmempi ja osaavampi, jolla on valmiit ja pätevät vastaukset kaikkeen. Niin käy Sennillekin, kun hän hämmästyksekseen pitää hieronta-asiakkaansa myös sosiaalisesti tyytyväisinä isänsä opeilla.

Hierojan ammatti on siis sodassa kuolleen isän perintöä, ei jotakin, mistä Senni olisi päättänyt itse. Senni on hyvä työssään, ehkä jopa erinomainen, mutta hän ei saa työstään iloa.

Senni on paitsi totellut isäänsä ammatinvalinnassa, myös uhrautuu äitinsä surun vuoksi. Hän haluaisi lähteä maailmalle, mutta päättää jäädä Kankaristoon, koska äiti itkee kuollutta miestään öisin.

Vasta kun Senni tajuaa, että äiti on jo niin vahva että pystyy jopa valehtelemaan Sennille, Senni pystyy aidosti itsenäistymään äidistään. Ja sen oivaltamisessa menee ihan romaanin loppumetreille asti.

Ja se valtion vauva! Naisen oikeus aborttiin ei vielä nykypäivänäkään ole itsestäänselvyys, eikä se totisesti ollut sitä 1950-luvulla.

Kytömäen tekemä taustatutkimus ällistyttää lukijansa. Kyllä, oli todella olemassa raskaudenkeskeytyksistä päättävä aborttilautakunta. Ja kyllä, oli todella olemassa aatos, jonka mukaan lasten synnyttäminen oli naisten asevelvollisuutta.

Naisten piti siis vaikka henkensä kaupalla tehdä vauvoja, niin kuin Sennille melkein käykin. Vaikka Senni kärsi vakavasta raskauspahoinvoinnista eli hyperemeesistä, hänen ei annettu tehdä aborttia. Vauvat kuuluivat valtiolle, joka kaipasi jokaista uutta veronmaksajaa sodan mittavien miestappioiden jälkeen.

Kyllä en enää ihmettele ystäväni huudahdusta illanistujaisissamme. Valtion vauva on kirjan ehdottomasti vavisuttavin tapahtumasarja.

Lähestulkoon tappavan raskauden läpikäynyt Senni on kaiken tapahtuneen jälkeen hämmästyttävän rauhallinen. Hän vain jatkaa “valtionvelvollisuuksiensa” suorittamista.

Kun kylpylä suljetaan, Senni päättää kouluttautua lääkintävoimistelijaksi (fysioterapeutiksi) ja mennä töihin sairaalaan polio-osastolle, jälleen henkensä kaupalla. Poliorokote on vasta kehitteillä, eikä hän edes tiedä, saiko hän ihmiskokeissa oikeaa rokotetta vai plaseboa. Onko jo tässä päätöksessä nähtävissä pinnan alla kytevää itsetuhoisuutta?

Margarita on jokihelmisimpukan latinankielinen nimitys. Margarita on myös päähenkilö Sennin toinen etunimi. Kuva: Gummerus

Hetkittäin on vaikea niellä kirjan juonenkäänteitä, jotka eivät aina vakuuta uskottavuudella. Kertojien tarinat linkittyvät toisiinsa niin käsittämättömän runollisella tavalla, että tarina muistuttaa paikoin enemmän satua kuin totta. Se ei haittaa pahasti, koska tarina on niin kivuliaan kaunis, että siihen haluaa uskoa.

Matkan varrella tipahtelee vihjeitä monista potentiaalisista rakastetuista sulkeutuneelle Sennille. Vai tipahteleeko? Olenko vain vanha perverssi? Tai ehkä sittenkin vanha romantikko, koska kaipasin elämän lyömälle Sennille edes jotakuinkin onnellista loppua?

Nimittäin, erityisesti vanhemman Kairamaan ja toimittaja-Tean hahmot jäivät mietityttämään. Mitä Senni heistä todella ajatteli? Mitä hän heiltä olisi halunnut, jos olisi saanut mitä tahansa olisi pyytänyt?

Margarita on ylistys introverteille. Romaanin neljäs kertoja, jokihelmisimpukka, on kaunis metafora ihmisestä, jonka sisällä kipu vuosien saatossa arpeutuu kovaksi vihlovaksi möykyksi. Möykky muuttuu ennen pitkää, monien hioutuneiden oivallusten myötä, helmeksi joka säihkyy viisauttaan kovaksi kasvaneen kuoren alla.

Kaikkia kuoria ei edes pidä aukaista. Jokaisen pitäisi saada itse tehdä päätöksensä ja olla omanlaisensa, myös hiljaisten. Siinä on moderni, individualismin viesti keskellä yhteisen hyvän tavoittelua sodan runtelemassa Suomessa.

Toisaalta romaanin viimeisten hetkien ollessa käsillä tarina näyttää, kuinka käy, kun pitkään sisällä pidätelty tuska pääsee ulos. Olemme kaivanneet Sennille onnellista loppua ja me saamme sen, mutta se on kuorrutettu itsetuhoisuudella.

Kritiikkini liittyy kertojien kieleen. Senni, Antti ja Mikko kuulostavat identtisiltä. Kytömäki on istuttanut luontoa rakastavan pohdiskelijan jokaisen kertojan suuksi, ja Kytömäen valitsema sanasto ja puheentapa toistuvat. Äänikirjassa eroa on tehty eri lukijoilla, mutta sekään ei auta minun uskottavuudenkaipuutani tässä asiassa.

Sennin osuuksien lukija Mirjami Heikkisen ääni on soljuvaa, toteavaa silkkiä. Kerta kaikkiaan miellyttävä lukija! Mikon osuuksia on lähinnä kirjan alkupuoliskolla, ja Aarne Linden hoitaa ne lukijana aivan mallikkaasti, mutta ei mieleenjäävästi.

Sen sijaan Ville-Veikko Nieminen metsäinsinööri Anttina särkee yhä minun päätäni. Puheen maneerit saavat voimaan pahoin. Jokainen virke, on se sitten sitaattia tai leipätekstiä, on puhuttu samalla junnaavalla soinnilla, joka tuntuu huonoa uutistenlukijaa apinoivalta Kummeli-vitsiltä. Apua mikä virhe!

Äänikirjassa erityisen oleellista on karismaattinen, mutta neutraali lukija. Huono lukija pilaa pahimmillaan koko kirjaelämyksen. Lukijavalinnan kannalta luojan kiitos Antin osuudet jäävät kokonaisuutta tarkasteltaessa pieniksi.

Tämä teos kuoriutuu varmaan monen suomalaisen joululahjapaketista. On siis syytä kertoa jokin yhteenveto siitä, kannattaako mielestäni kirjaan tarttua.

Toisin kuin aluksi aavistelin, kirja ei kerro sodasta, vaan sodan koettelemasta nuoresta sukupolvesta. Teemoissa on alleviivatun selkeitä kaikuja nykypäivään: luonnonsuojelu, vakava tauti johon odotetaan rokotetta, keskustelu aseista, keskustelu oikeudesta omaan kehoon.

Aina kirjan aloittaessani toivon saavani tarinasta pakkomielteen, joka tekee kuuntelemisen lopettamisen vaikeaksi. Niin käy silloin tällöin, ja tässä kirjassa niin kävi lähes välittömästi. 

Erityisesti siihen vaikutti Kytömäen kieli, joka kätkee riviensä väliin lukemattomia tarkasti harkittuja lyyrisiä vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää. Luontosanasto tekee kerronnasta ainutlaatuista, oltiin sitten metsän siimeksessä tai poliopotilaiden kuntoutusosastolla. Senni on simpukka ja simpukka on Senni, miten sen sitten haluaakin minäkin hetkenä tulkita.

Kuunneltavaa on paljon, yli 19 tuntia. Tästä on siis riittänyt iloa monelle juoksulenkille ja ruuanlaittohetkelle. Ja muutaman kerran unohduin myös makaamaan sohvalle kuuntelemaan haltioituneena.

Suosittelen voimakkaasti, neljän kirahvin voimin.

🦒🦒🦒🦒

Toim. huom. Joku ihmettelee kuitenkin, miksi äänikirjakerho. Kyseessä on kaksi vaivaa, jotka ovat tehneet kirjojen lukemisen minulle melkein mahdottomaksi. Ensinnäkin, silmien väsyminen ja rivien hyppiminen kiusaavat rilleistä huolimatta. Toisekseen ja erityisesti, keskittymiskyvyn puute. Olen lähestulkoon menettänyt kyvyn vain istua ja lukea. Tekemättömät asiat kummittelevat. Samaan aikaan on tehtävä jotakin: yleensä juostava to do -listaa pakoon Tampereen Kauppiin. Kohtalotovereita?

Seuraavaksi Annu-tädin äänikirjakerhossa kuunnellaan Kari Hotakaisen Tarina, jonka lukijana on ihastuttava Antti Holma. Kirja höristellään Insinöörin ja takapenkillä torkkuvan Nahkan avustuksella todennäköisesti kertaistumalta, kun lauantaina Mazda starttaa kohti Kainuuta ja joululomaa. (Mikä lohdullinen ajatus tässä pimeydessä ja huolessa, loma! Ja lunta!)

Kuuntele sääkin se, niin höpötellään siitä sitten yhdessä kun saan kirjoiteltua ajatuksiani ylös.

Ja kerro nyt erityisesti, mitä ajatuksia Margarita herättää?

SEURAAVA ARTIKKELI Pakoauto pohjoiseen

EDELLINEN ARTIKKELI Tarinoita kiisseliviemäristä, eli miksi katosin somesta kahdeksi ja puoleksi vuodeksi

Seuraa Instagramissa: @annueiosaatanssia

Seuraa Bloglovin’issa: Annu ei osaa tanssia

0

2 vastausta artikkeliin “Annu-tädin (ääni)kirjakerho: Anni Kytömäen Margarita”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *