Pakoauto pohjoiseen

Kaikki tavarani makasivat pitkin työnurkkaukseni lattiaa. Pitkät kalsarit, kolme paria hanskoja, villapaita, Martensit, kämäisesti paketoitu joululahja, koiranruuat, neulepuikot, läppäri, meikit, ketjut ja vyöt, kylpytakki, yksi parempi paita. Vaikka neuroottiseen päähäni sattui, päädyin sullomaan tavaroita mihin laukkuun ja sivutaskuun sattuu, kunhan vetskarit vain menivät jotakuinkin kiinni. Tahdoin jo ovesta ulos.

Insinööri pesi aamupala-astioita käsin, jotta pääsisimme nopeammin lähtemään. Otan tästä vielä vähän vettä, ei sitä lasia ole vielä huuhdeltu, no mistä mä sen voin tietää kun se on tässä ihan normaalilla paikalla, älä huuda, en mä oo huutanu vaan sä oot puhunu mulle tolla “vitun urpo!” -äänensävyllä, ei semmoista äänensävyä ole, no eipä vissiin.

Nousin ja laskin puuskuttaen portaita neljännestä kerroksesta. Yksi kappale monitoimihallien pukuhuoneista ja rahakkaista huumekeikoista tuttuja muhkeita urheilukasseja. Yksi kappale räikeitä vetolaukkuja. Yksi reppu, pari nyssäkkää. Sukset. Samat roinat rikoskumppanilla.

Pakoauto hyrisi oven edessä. Takaluukku ja ovet repsottivat vielä auki. Takapenkillä vikisi pakokohteesta tietämätön karvaton koira.

Pelkääjän paikan ovesta sojotti kaksi paria hiihtosauvoja. Tungin niitä syvemmälle Mazdan täpötäyden vatsan uumeniin ja vedin oven perässäni kiinni samalla, kun Insinööri survoi vielä viimeisen pussukan keikkumaan takaikkunan eteen.

Ei, et voi mennä enää tarkistamaan, unohtuiko jotain. En tahdo olla enää täällä, kun syttyy taas jokin tulipalo. Mennään jo!

Jokainen sata kilometriä kevensi sydäntäni sata kiloa. Oulussa tuntui jo siltä, että me selvisimme. Ajoimme helpottuneina Kiimingin Hesburgeriin ja söimme majoneesihöttömme onnellisessa hiljaisuudessa pimeällä parkkipaikalla.

Myöhään illalla kuusamolaisen kelohonkamökin saunassa minusta suli viimeinenkin huoli. Lihani oli muuttunut nyhdettäväksi potkaksi, jota sisältäpäin marinoitiin lempeäksi halvalla mutta kylmällä omenasiiderillä. Ikkunasta näkyivät tykkylumiset metsäkuuset ja tyhjennetty punainen pakoauto. Mykistin kaikki saapuvat puhelut, ja tuijotin hypnotisoituneena liuskekivitakan sydämessä rätisevää takkatulta.

Arki oli nyt 723 kilometrin päässä. Joskus ennenkin se on tuntunut taivaalliselta, mutta nyt se tuntui henkeni pelastamiselta.

Äiti on yhä sairaalassa. Lääkäri soitti tänään, että joulunkin yli.

Julmaa, joku ajattelee.

Ennen lomaa olin jatkuvasti repeämässä kahtia. En aina tunnistanut itseäni, en ainakaan niinä hetkinä, kun kuppi vain meni tahattomasti nurin. Olin eteenpäin tarpova ihmisraunio, haluttomasti hengittävä zombie.

Jonkun muun, työstään (valitettavasti toki liian vähän) palkkaa saavan vahtivuoro on minun perspektiivistäni siunaus. Ainakaan mitään pahempaa ei voi sattua, kuin sattuisi kotona.

Sulloin parkkipaikalla omatuntoni pakoauton peräkonttiin, löin luukun kiinni ja lukitsin ovet. Se saisi nyt viikon horrostaa.

Nähdään taas, kun pakoautoa seuraavan kerran tyhjennetään.

Lue myös: Toimintaohje, jos äiti ei vastaa puhelimeen

EDELLINEN ARTIKKELI Annu-tädin (ääni)kirjakerho: Anni Kytömäen Margarita

SEURAAVA ARTIKKELI Aikuisena hiihtäminen voikin olla ihanaa

Seuraa Instagramissa: @annueiosaatanssia

Seuraa Bloglovin’issa: Annu ei osaa tanssia

0

2 vastausta artikkeliin “Pakoauto pohjoiseen”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *