Koronavuoden henkinen tilinpäätös

2020 on ollut ahdistava, palauttava, musertava, rakastava vuosi.

Kodin sopukat ovat tulleet tutuiksi. Vinttikomerosta pölyttymästä kannettiin keväällä keittiön nurkkaan paloautonpunaiseksi maalattu työpöytä. Kesään mennessä läppäriniska sai väistyä, ja pöydälle ilmaantuivat myös näyttö, hiiri ja näppäimistö.

Tarvittiin korona, jotta maailmalle levittäytyneet ystävät ymmärsivät aloittaa videochattailyn.

Olen asunut merinovillakerrastossa, suttunutturassa ja rilleissä (kesällä t-paidassa ja shortseissa). Etäpalavereihin olen sutinut lounastauolla ripsiväriä ja vaihtanut päälleni säällisen paidan (housuilla ei niin väliä).

Rintaliivien ja farkkujen pukeminen on alkanut tuntua vieraalta, eikä bussikorttia ole tarvinnut ladata koko vuonna kuin kerran.

Varasimme keväällä hääpaikan.

Olen pyöräillyt enemmän kuin koskaan. Niin paljon, että olen alkanut haaveilla mummopyöräni tilalle vaihteita, virtaviivaisuutta ja maastorenkaita. Opettelin jopa viimein käyttämään niitä helskatin vempeleitä, joita sähköskoottereiksi kutsutaan.

Tottumukseksi, sopeutumiseksi tätä nykytilaa kai voisi kuvailla. On vaikeaa muistaa, miten pyöritin arkea ennen koronaa.

Huhtikuussa työmatkalla turkulaisella sikaniskasalilla.

Muistan kyllä ahdistuksen, joka puristi palleaani hieman ennen kuin siirryimme yhdessä yössä etätyöläisiksi maaliskuussa.

Olin huolissani jälkikäteen tarkastellen aika triviaaleista asioista, kuten kotivarasta, tai tarkemmin sanottuna siitä ettei sitä ollut. Pesin käsiä vimmatusti pelkän koiralenkin jälkeenkin, vaikka en ollut tavannut yhtään ihmistä tai edes käynyt sisätiloissa. Lueskelin Hesarista kauhuissani tiedejuttua siitä, kuinka taudin voi saada jopa lenkkipolulla, kun juoksija puhisee koronapöpöjä ympärilleen.

Työmatkoissa parasta on hotelli ja kylpy.

Mitä jos sairastuisin? Entä jos olisin oireeton kantaja? Mitä jos tartuttaisin jonkun muun? Mitä jos puolisoni sairastuisi? Mitä jos joku läheinen kuolisi?

Enimmäkseen kai ahdisti tuntemattoman pelko. Puuttui perspektiivi, joka tähän mennessä on muodostunut.

Kun kotikaranteenia oli kestänyt kuukauden verran, aloin pelätä, että se loppuu.

Olin nimittäin alkanut voida paremmin kuin ennen kotiin eristäytymistä.

Nukuin laadukkaammin ja pidempään. Käytin aiemmin työmatkoihin kuluneen ajan liikuntaan. Opettelin syömään aamiaista, ja keskityin muutenkin siihen, mitä laitoin suuhuni.

Suorastaan homeisen kliseistä, mutta pakko se on todeta: ihminen vaan voi paremmin, kun se pitää huolta itsestään.

Toimiston ilmastoinnin aiheuttama krooninen kröhä oli tipotiessään. Sain töissä enemmän aikaan, koska joku ei jatkuvasti räyhännyt avokonttorin malliin työpöytäni äärellä.

Töissä usein nakki napsahtaa, tällä kertaa poikkeuksellisesti kameran eteen.

Olin sosiaalisesti energisempi, koska en nähnyt niin paljon ihmisiä. Jaksoin nähdä vaivaa parisuhteen hoitamiseen, ja kesän jäljiltä olimme taas rakastuneempia kuin aikoihin.

Tajusin, että ennen maaliskuuta olin ollut lähellä uupumista, mutta sen kuristava koura oli irrottanut hiljalleen otteensa. Palleallani tykyttänyt möykky oli kadonnut.

Syyskuuhun asti universumi pyöri kepeästi napaani ympäri, ja voin paremmin kuin koskaan.

2020-signature-aamiainen: Puuroa, marjoja, maapähkinävoita ja kofeiiniton kahvi.

Syyskuun kolmantena löysin äidin kotoaan vakavan sairauskohtauksen jäljiltä. Alkoi ruljanssi, jollaista en toivoisi kenellekään.

Olin jo ainakin kuusi vuotta enemmän tai vähemmän hoitanut äitini asioita. Joskus oli rauhallisempia jaksoja, joskus hän tarvitsi apuani tiuhaan.

Nyt saatoin ensi kertaa sanoa ihan vakavissani, että minusta oli tullut omaishoitaja. Äiti ei olisi voinut asua enää kotonaan ilman minua.

Maskissa on myös hyviä puolia. Meikata ei tarvitse kuin puoli naamaa, ja resting bitch face pääsee sen taakse piiloon.

On ollut viikkoja, kun en ole jaksanut nousta sängystä, pukeutua, pestä hampaita ja syödä. On ollut päiviä, joina en ole pystynyt muuhun kuin kihisemään raivosta, ja päiviä, jolloin olen vain tuijottanut tietokoneen näyttöä lamaantuneena, pystymättä iskemään ainuttakaan näppäintä.

Lähes neljän kuukauden mittaisen pureksimisen ja suorastaan hyggeksi luonnehdittavan joululoman jäljiltä alkaa tuntua siltä, että saatan selvitä tästäkin.

Yleinen näky: Nahka ei hyväksy, että Insinööri on sulkenut oven työhuoneeseensa.

Tänä vuonna olen kaivannut:

  • Ex tempore -lounaita työkavereiden kanssa
  • Limoncello Spritzejä ja suoran tv-lähetyksen tunnelmaa G Livelabissa perjantaisin
  • Illallistreffejä Insinöörin kanssa Tampereen ihanissa ravintoloissa (Muusa, Guru’s, Inez, 2h+k, Masu nyt ainakin!)
  • Kirpputoreilla tonkimista
  • Syitä meikata ja kammata hiukset silloin tällöin
  • Keikoilla fiilistelyä (jonnekin hamaan tulevaisuuteen siirtyivät Björk, Apocalyptica ja The Lord of the Rings and the Hobbit)

Pari Nahka-meemikuvaa tuli otettua. Tämä…

En ole kaivannut:

  • Bussissa istumista 70 minuuttia päivässä
  • Kylmää konttoria
  • Työpaikkaruokalaa
  • Lähikaupassa ravaamista
  • Kausiflunssia
  • Köhiviä, niiskuttavia ja aivastelevia ihmisiä julkisilla paikoilla

…ja tämä.

Olen oppinut:

  • Juoksemaan. Olin aina vihannut juoksemista. Kun kuntosalit sulkivat keväällä ovensa, en keksinyt mitään muuta. Kuukauden väkinäisen puurtamisen jälkeen siitä tuli ensin siedettävää, sitten koukuttavaa ja lopulta essentiaalista.
  • …ja sitten opettelin juoksemaan uudestaan. Juoksutekniikkani alkoi aiheuttaa kesään mennessä lamauttavaa särkyä lonkissa ja nivusissa. Opettelin alaraajaklinikalla astumaan päkiällä. Syyskuusta alkaen olen juossut kuin mikäkin maratoonari, ja ihan ilman kipuja.

Onnellinen hiihtäjäihminen keskellä suota Rukan Kuontivaarassa.

  • Diilaamaan oikuttelevan vatsani kanssa. Pöhötys ja purinat poistuivat vihdoinkin kokonaan oikealla ruokavaliolla. Ne, joilla on myös ärtyvä suoli, tietävät, kuinka merkittävä elämänlaadun parannus se on!
  • Leipomaan täydellistä täysjyväkauraleipää. Täytyypä jakaa resepti kun kerkiän.
  • Vetämään leukoja. Tai ainakin puolitoista. Projekti jatkuu!
  • Käymään ruokakaupassa vain kerran viikossa. Kyllä säästyy rahaa, aikaa ja lukuisia ohimolla tykyttäviä verisuonia. En olisi uskonut.
  • Järjestämään ystävieni kanssa etätapaamisia. Olemme asuneet jo vuosia ympäri maailmaa. Miksi emme ole tajunneet tehdä tätä aiemmin?
  • Tykkäämään hiihtämisestä ja Instagramista.
  • Hyväksymään uuden tilanteeni äitini kanssa, ainakin jotakuinkin.

Hilpeä hautamatka -kiertueen pysähdys teltalle Kalajoella.

Reissut:

  • Tammikuussa kävin ensi kertaa pätemässä Venla-gaalassa Helsingissä. En tykännyt. Liikaa itsetietoisia julkkiksia ja pönötystä, eikä ruokakaan ollut hääviä.
  • Heinäkuussa teimme Insinöörin kanssa “Hilpeä hautamatka” -työnimikkeellä tunnetun 1600 kilometrin roadtripin, jonka aikana vierailimme kuolleiden sukulaistemme viimeisillä lepopaikoilla. Kuulostaa puistattavalta, mutta voin suositella lämpimästi! Hautausmaat kirvoittivat lapsuudestamme ja suvuistamme valtavasti timanttisia tarinoita, joita emme olleet toisistamme vielä yli neljän vuoden seurustelun jälkeenkään saaneet ongittua irti.

Halikon hautausmaan rauhaa Salossa.

Keravan purkutaidetta. Tässä muistaakseni Kalevalan Väinämöinen matkaa raketilla pelastamaan Ainoa…?

  • Jouluksi ajoimme perinteisesti Kuusamoon. Tämä oli jo kolmas Ruka-joulumme, mutta ehdottomasti niistä kaikista parhain. Rentoutumisen aste läheni sataakymmentä prosenttia.

Minä, joka päivä.

Saavutukset:

  • Olemme Insinöörin kanssa yhä kihloissa emmekä ole tappaneet toisiamme, vaikka olemme työskennelleet maaliskuusta lähtien etänä samassa asunnossa.
  • Saimme varattua juhlapaikan, cateringin, valokuvaajan ja esiintyjän häihimme. Myös minun hääpukuni on tilattu.
  • Kokeilin ensimmäistä kertaa tuottajan hommia kesätuuraajana, enkä kuollut siihenkään.
  • Täytin 30. Kriisiäkään ei ollut (kävin sen läpi jo kaksi vuotta sitten).
  • Perustin blogin, josta olin haaveillut aika monta vuotta.
  • Tämän vuoden päätteeksi Yleisradioyhtiö myöntää minulle kaikessa viisaudessaan vakinaisen työsopimuksen. (Kyllä, olen itsekin yhä monttu auki. Olen pitänyt vakituisia työsopimuksia media-alalla yksisarvisiin verrannollisina taruolentoina.)

Järjestimme ystäväni kanssa yhteiset kolmikymppiset, joiden teemana oli Tiger King. Kuvassa tietysti ”Annu Exotic”.

Jos jotain saa toivoa lisää vuodelle 2021, niin se on terveyttä, omaa ja läheisten. Ja rakkautta ja kärsivällisyyttä.

Ja jotain ratkaisua kaipaisin äidin tilanteeseen. Epätietoisuus alkaa syödä.

Nyt näyttää vahvasti siltä, että ratkaisu on kyllä muotoutumassa – pitää vain odottaa.

Siksi kai toivoinkin myös kärsivällisyyttä.

<3

EDELLINEN ARTIKKELI Aikuisena hiihtäminen voikin olla ihanaa

Seuraa Instagramissa: @annueiosaatanssia

Seuraa Bloglovin’issa: Annu ei osaa tanssia

0

2 vastausta artikkeliin “Koronavuoden henkinen tilinpäätös”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *