Keskivaikea puutalokuume

Onnea on ystävä, jolle voi laittaa linkin 1800-luvun hirsiunelmasta Kurun kylällä yli 50 kilometriä Tampereelta, ja hän ymmärtää. Kun vienosti kysyn, että ehkä voisinkin ryhtyä kartanon emännäksi? hän vastaa: “Oooohhhh! Saanko tulla alivuokralle? Voin piikoa pihassa kanat ja lampaat!”

Onnea on myös mies, joka ei katso minua kuin vinksahtanutta, vaan toteaa ykskantaan, että hitto kun se Kantatie 65 Kuruun on niin kauheassa kunnossa, ei siinä muuten ois mitään.

Joskus minulle on vaivalloista pysyä maanpinnalla. Voisin tuijotella tuntikausia ilmoituksia maakuntien ränsistyvistä hirsitaloista ja kuvitella itseni remontoimassa niihin uutta eloa. Samalla tiedän, etten oikeasti viihtyisi maalla.

Ei minusta olisi kahden kadun kylään, jossa on kirkko, lähikauppa ja terveysasema. Ahdistuisin, kun en voisi hypätä bussiin ja olla kymmenen minuutin päästä kaupungissa. Olen säälittävän riippuvainen hyvistä ravintoloista, laadukkaasta kuntosalista, kohtuullisesta työmatkasta, Prismasta ja Sokoksen kemikalio-osastosta.

Kukaan ei koskaan jaksaisi ajaa erikseen kylään keskelle-ei-mitään, ja tällainen kotona viihtyvä introvertti jonka pakaroista kasvaa jo valmiiksi hometta ei saisi kuitenkaan aikaiseksi juostua kavereiden luona Tampereella viikonloppuisin. Muumioituisin kartanon hapertuviin ruusutapettiseiniin, ja pääni haperoituisi samaa tahtia tapettipaperin kanssa.

Uusi harrastukseni on matkustaa Google Mapsilla sympaattisiin puutalokortteleihin.

Mutta kyllä se houkuttaa: oma rauha, oma tila, oma maa. Sitä ei kaupungissa saa, eikä varsinkaan siihen hintaan kuin maakunnissa. Rakastamastani Viinikka-Nekalasta saisin yhden kerroksen verran pientä satavuotiasta hirsitaloa sillä hinnalla, millä saisin 270-neliöisen historiallisen kartanon Kurusta. Sen lisäksi saisin maksaa vielä 250 euroa kuukaudessa siitä ilosta, että asuisin Tampereen kaupungin vuokratontilla.

Puutalokuumeeni on keskivaikea, monella tasolla. Puutalokuume aiheuttaa kaiken rahan ja vapaa-ajan menetystä, stressaavia yllätyksiä, lumitöitä, ruohonleikkuuta ja nuohoojan tilausta vuosittain. Kaikki luettelemani kuulostaa vaikealta sulattaa naiselle, joka vielä jokunen vuosi sitten linjasi, ettei halua omistaa senttiäkään tonttia. Silti kuumemittarini käyrä on tasaisesti noussut, eikä siihen näytä olevan parannuskeinoa.

Uusi harrastukseni on matkustaa Google Mapsilla sympaattisiin puutalokortteleihin ja kurkistella pastellinväristen talojen porteista vehreille puutarhatonteille. Google on napannut useimmat kuvat jo kymmenen vuotta sitten, joten alueiden nykyinen ulkonäkö on etämatkaajalle vain arvailujen varassa.

Rapistuneempien talojen kohdalla mietin, onkohan joku jo ottanut talon hellään huomaansa, vai voisiko se odottaa nyt minua, hieman kaltoinkohdeltuna ja resuisena, mutta valmiina uudelle omistajalle joka rakastaisi sen kuntoon?

Ennen sitä olisi ainakin vielä yksi sähköremontti yhdessä kalevalaisessa 1950-luvun kivitalossa, jossa poran viiltävän mekaaninen ääni tunkeutuu kellarista vintille saakka hakkaavan läpitunkevana ja kristallinkirkkaana, aivan kuin välissä ei olisi neljää asuinkerrosta täynnä Jokisia, Virtasia ja Korhosia.

Niin, ja myös yhdet kalevalaiset heinäkuiset häät, joista pitäisi taas opetella haaveilemaan.

Pelkään, että kun se oikea osuu kohdalle, en uskalla olla tarpeeksi hullu tehdäkseni spontaania peliliikettä.

Ehkä haaveet ovat aina parempia silloin, kun tietää, etteivät ne (ainakaan ihan vielä) voi muuttua todeksi.

Siksi kai on turvallisempaa haaveilla kartanosta Kurussa kuin keittiön välitilan uudesta laatoituksesta ja induktioliedestä tai hääpuvusta ja juhlista heinäkuun yössä, koska ensimmäinen haave ei ole ihan totta tai minua, mutta jälkimmäiset ovat ja ne voivat syystä tai toisesta vielä murskaantua.

Pessimisti minussa odottaa koko ajan pahinta aina sellaisista detaljeista lähtien, että joku tunari onnistuu asentamaan keittiöömme väärän väriset laatat tai valokatkaisijan väärään seinään.

Kun suomalaisista aikuisista vasta 3,1 prosenttia on rokotettu ja pelkästään Jyväskylässä tuhat ihmistä on asetettu karanteeniin korona-altistumisten takia, on hankalaa unelmoida myöskään yli 70 vieraan hääjuhlista, olkoonkin, että ne ovat vasta heinäkuussa.

Puutalokuumeessani suurin pelkoni taas on hyvin yksiselitteinen: Pelkään, että kun se oikea osuu kohdalle, en uskalla olla tarpeeksi hullu tehdäkseni spontaania peliliikettä.

Mutta kun se on se oikea, sen tietää, eikö vain?

Tietäähän?

Kuvat ovat kauniista lumen saartamasta Viinikasta tänään lauantaina 30. tammikuuta.

+2