Annu-tädin (ääni)kirjakerho: Kari Hotakaisen Tarina kerää irtonaurut, mutta levoton poukkoilu rasittaa kuulijaa

Matkalla pohjoiseen olin suunnitellut kuuntelevani Anu Kaajan Katie-Katen, ja olin ehtinyt jo kohkata siitä Insinöörillekin. Päivää ennen lähtöä koin kirvelevän pettymyksen, kun Katie-Katea ei löytynytkään äänikirjana.

Kaaja olikin Ylen Puoli Seiskassa kertonut, että olennainen osa hänen kirjaansa on sen visuaalisuus: erilaiset fontit ja kehystykset. “Se vaatisi jo enemmän sellaista kuunnelmatyyppistä”, Kaaja oli todennut ohjelmassa.

Ehkä hän on oikeassa. Ihan kaikkia kirjoja ei ole tarkoitettu äänikirjoiksi.

Samaa voisi sanoa myös Nelostielle seuraksemme tekemästämme kompromissivalinnasta, Kari Hotakaisen 2020 ilmestyneestä Tarinasta.

Kohtausten poukkoilu ja lukemattomat henkilöhahmot tekivät tapahtumien seuraamisesta kuunnellen paikoitellen kinkkistä. Muutoin verraton lukija Antti Holma ei pitänyt pienintäkään hengähdystaukoa kohtausten välissä, mikä olisi jo toki ratkaissut puoli ongelmaa.

Hotakaisen hoksu on kuitenkin ollut tässäkin teoksessa paikallaan. Tarina on ennen kaikkea yhteiskunnallinen kritiikki narratiivien poskettoman kovalle ihailulle ajassamme. Mitä parempi tarina, sitä arvokkaampi ihminen, tuppaamme tiedostamattamme ajatella.

Matkakirjaksi Tarina on oivallinen: roadtrip taittuu mukavasti, kun saa nauttia miltei seitsemän tunnin edestä Hotakaisen suvereenista kielenkäytöstä.

Oikeanlaisilla tarinoilla saa verkostoja, töitä, ystäviä, klikkauksia ja seuraajia – tai kuten Tarinassa, sillä voi varmistaa itselleen asunnon uudenlaisessa Suomessa, jossa maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi ja kaikki ihmiset on ajettu asumaan Kaupunkiin.

Tarinatalouden kritiikin lisäksi Tarina onkin myös maaseudun autioitumisen kritiikki. Maaseutuahan tyhjennetään nyt suorastaan aktiivisesti, kun syrjäseutujen palveluita yksi kerrallaan lopetetaan.

Kirjassa on fantasiaelementtejä, ja tapahtumapaikka on vuoden 2020 Suomi rinnakkaisulottuvuudessa. Puhujiksi astuvat muun muassa sian henki, presidentti, supikoira ja Muumipeikko, mutta myös ihan tavalliset Raatteentie 62:n asukkaat.

Kerrostaloa ollaan purkamassa, ja asukkaita uhkaa muutto parakkiin. Kun kaikki ihmiset asuvat kaupungissa, asuntoja ei riitä jokaiselle.

Hulvattomaksi Tarina menee, kun Muumipeikko yrittää lyödä rahoiksi brändäämällä supikoiran, tai kun karjatilallinen muuttaa kauppakeskuksen Taco Belliin asumaan lypsylehmänsä kanssa.

Päättäjät pyytävät Raatteentie 62:n asukkaita kirjaamaan ylös elämäntarinansa. Hyvällä tarinalla voi välttyä parakilta ja saada itselleen uuden asunnon. Päättäjät eivät omien sanojensa mukaan etsi täydellistä tarinaa, ”vaan sellaista, joka jää mieleen, persoonallista”.

Asukkaille lähetetystä lomakkeesta tulee mieleen brändityöryhmän kokous. Vaikka tuotteesi olisi markkinoiden paras, se ei myy, jos sillä ei ole tarinaa.

Hulvattomaksi Tarina menee, kun Muumipeikko yrittää lyödä rahoiksi brändäämällä supikoiran, tai kun entinen karjatilallinen muuttaa maaseudulta kauppakeskuksen Taco Belliin asumaan lypsylehmänsä kanssa. Hotakainen nauraa kirjassa myös itselleen, kirjailijoille, jotka menevät kirjoja myydäkseen televisioon ja jotka palkkaavat äänikirjansa lukijaksi kuuluisan henkilön.

Tarina kerääkin meiltä hersyvillä oivalluksillaan ja näppärällä kielellään ajomatkan aikana monet irtonaurut, mutta hengästyttävä levottomuus rasittaa kuulijaa.

Samaten ihmetyttää rakenne. Kirjan alkupuolella seikkailee kertojina kaiken sorttista hiihtäjää, mutta loppua kohden kirja jämähtää kuulemaan Raatteentie 62:n asukkaiden täyttämiä tarinalomakkeita sellaisella hartaudella, että kuulija toivoisi edes hetkeksi pääsevänsä takaisin metsäneläinten kanssa maaseudulle.

Keittiökustannustoimittaja minussa sanoo, että rakenteesta olisi saanut vähemmän raskaan, jos tarinat olisi ripotellut pitkin kirjaa, mutta mene ja tiedä. Loppuratkaisu puolestaan tussahtaa lässyllä humaaniudellaan kuin epäonnistunut uunikohokas.

”Sellaisia ihmiset olivat nyt, ja olivat olleet aina. Niin varmoja omasta erinomaisuudestaan, ja samalla kuitenkin niin hienosieluja ja hauraita, että eivät uskoneet itseensä, vaan näkymättömiin jumaliin.”

Kari Hotakainen, Tarina

Lopuksi Tarina kyseenalaistaa myös oman olemassaolonsa ja totuutensa ja laittaa miettimään, mihin me oikein uskomme.

“Presidentti istui takan ääressä pää painuksissa. Eipä ollut kummoinen. Laiha, hermostunut, epävarma. Sellaisia ihmiset olivat nyt, ja olivat olleet aina. Ja silti niin ylivertaisia järjestellessään maailman asioita, laittaessaan paremmuusjärjestykseen kasveja, eläimiä, toisiaan ja toistensa maailmankatsomuksia, niin varmoja omasta erinomaisuudestaan, että alistivat tahtonsa alle terästä, öljyä, mineraaleja, vettä ja metsää, ja samalla kuitenkin niin hienosieluja ja hauraita, että eivät uskoneet itseensä, vaan näkymättömiin jumaliin.”

Tarinan kuunteleminen ei ole pitkä eikä varsinkaan tylsistyttävä rypistys, ja suosittelenkin sitä kevyeksi, joskin pohdituttavaksi välikekirjaksi astetta vakavampien opusten väliin.

Kari Hotakainen: Tarina. Siltala 2020. 🦒🦒🦒

Seuraa Instagramissa: @annueiosaatanssia

Seuraa Bloglovin’issa: Annu ei osaa tanssia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *