Epäonnistunut vaatelakko, eli näin paljon vaatteita ostin vuonna 2020

Kuulun siihen ryhmään tiedostavia ja vastuullista kuluttamista liputtavia aikuisia, jotka tietävät, mitä pitäisi tehdä, mutta eivät jaksa tehdä niin. Paitsi silloin harvoin, kun vastuullisuus on tehty riittävän naurettavan helpoksi.

Olen laiska, kaupoille lähtöä viimeiseen saakka lykkäävä mukavuudenhaluinen ja tehokkuutta arvostava Prisma-muija, joka kyllä mielellään haavehaahuilee kahvitauoilla verkkokaupoissa.

Vielä pari vuotta sitten olin Zalandon kanta-asiakas, joka osteli pikamuotia netistä surutta ja laatikoittain koska palauttaminen oli helppoa ja ilmaista ja ajatteli aina, että ehkä uusi vaate tekisi minusta jonkun, joka olen aina halunnut olla.

Mutta ei koskaan tehnyt – koskaan en uuden vaatteen myötä muuttunut kauniimmaksi, hoikemmaksi tai kiinnostavammaksi. Muutuin vain masentuneemmaksi, koska tiesin itsekin, että shoppailussani ei ollut järkeä minulle eikä maapallolle.

Surullisinta kaltaisissani vetelissä mutta tiedostavissa ihmisissä on se, että me voisimme kääntää kestävien tuotteiden kannattavuuden pysyvästi nousuun. Meillä on nimittäin usein myös riittävästi rahaa, jotta pystyisimme tekemään vastuullisia valintoja silloinkin, kun ne maksavat hieman totuttua vaihtoehtoa enemmän.

Osta vastuullisesti -sivuston mukaan “tarvitaan vain pieni ryhmä, itse asiassa vain 3,5 % ihmisistä, jotta muutos saadaan käyntiin. Suomessa se tarkoittaa 192 500 henkilöä, jotka lupaavat sitoutua vastuulliseen kuluttamiseen. Tutkitun tiedon pohjalta tämä riittää kriittisen massan luomiseksi, jotta kestävä tuottaminen muodostuu kannattavaksi tuottajille ja kestävä kuluttaminen vastaavasti kannattavaksi myös suurelle yleisölle”.

Juttu on nyt kumminkin niin, että jotta 3,5 prosenttia väestöstä saataisiin kuluttamaan vastuullisesti, vastuullisuudesta pitää tehdä ihan tosi helppoa ja mukavaa. Oikeasti. 

Eihän kukaan kierrätä muovipakkauksia, jos keräyslaatikkoa ei löydy kotipihasta. On vaikeaa valita työpaikkaruokalassa kasvisvaihtoehtoa, jos kokin käsitys kasvisruuasta on kylmä riisi ja tomaattisose sekoitettuna parin porkkanapalan kanssa (hemmetin Juvenes). Tiedät kyllä, näitä esimerkkejä olisi tuhansia.

Vaateteollisuuden nykyiset kasvihuonepäästöt pienenisivät jopa yli 40 prosenttia pelkästään sillä, että vaatteita käytettäisiin kaksi kertaa pidempään kuin nykyisin.

Räntätessäni raha-asioistani tuli mainittua, että pikamuotirättien ostaminen on ollut minun henkilökohtainen heikkouteni jo yli vuosikymmenen. En edes haluaisi alkaa ajatella, paljonko rahaa olen pistänyt haisemaan surkeisiin vaatehankintoihin, saati miettiä sitä, missä kaikki ostamani tai verkkokaupoista palauttamani vaatteet ovat nyt.

Roihuamassa pikamuotimerkkien sesonkienvälisessä hävikkinuotiossa? Mombasan satamassa vaatepaalissa? Lumppuna? Tukkeena Afrikan tekstiiliteollisuudelle? Jonkun muun onnettoman vinttikomerossa homehtumassa? Kaatopaikalla?

Vaateteollisuus tuottaa yhtä paljon päästöjä kuin lentoliikenne ja rahtilaivat yhteensä. Sen sinä varmaan tiesitkin. Mutta tiesitkö, että vaateteollisuuden nykyiset kasvihuonepäästöt pienenisivät jopa yli 40 prosenttia pelkästään sillä, että vaatteita käytettäisiin kaksi kertaa pidempään kuin nykyisin?

Vuonna 2019 somefeedissäni pyöri lukuisia vaatelakkohaasteita. Omaksuin niistä itselleni keinon mennä kohti vastuullisempaa elämäntapaa. Vaatekaappini kun oli täynnä ihania vaatteita, enkä kokenut tarvitsevani enää mitään. Tahdoin katkaista verkkokauppariippuvuuteni kerralla ja ryhdyin vuodeksi 2020 vaatteiden ostolakkoon.

Ja mitenkö se vaatelakko sujui?

Astelin uuden aatteeni mukaisesti tammikuussa Kultaiseen Venlaan kaapistani löytyneessä mustassa leveälahkeisessa haalarissa. Tunsin itseni ehkä hetkittäin alipukeutuneeksi, mutta eipä Venloissa kukaan tällaisen ummikon wannaben ryysyistä ollutkaan kiinnostunut.

Maaliskuussa lukittauduimme koteihimme, eikä töihin tarvinnut pukeutua pieruverkkareita kummemmin. Aloin pitkästä aikaa juosta, ja hankin uudet juoksulenkkarit, koska vanhoista oli pohja kulunut melkein puhki.

Kun kesäkuussa lämpömittari kilahti ensimmäistä kertaa yli 20 asteen havaitsin, että vanhat farkkushortsini eivät enää mahtuneet jalkaani. Shoppailukuume iski.

Yhtäkkiä näin farkkushortsit suorastaan identiteettiäni määrittävänä osana. Kuka minä olen kesällä 2020 ilman farkkushortseja? Tässähän oli kyse tarpeesta, eikö?

EIKÖ?

Olo oli kuin elämäntapamuutosta yrittävällä sokeriahmatilla, joka viikon tiukan karkkilakon jälkeen sortuu suklaapatukkahyllyllä.

Ja entäs sitten se korona-ajan univormu, pieruverkkarit? Kun vanhat ratkesivat liitoksistaan ja olivat oikeastaan jo ostohetkellä olleet liian lyhyet (kiroan tällaisena kirahvina alimpaan helvettiin nilkkapituisten housujen trendin), oli pakko hankkia uudet. Koska eihän korona-aikana pärjää ilman pieruverkkareita, eihän?

EIHÄN?

Tunsin ostoksistani lievää apatiaa ja kouristelevaa omaatuntoa, vaikka kummatkin menivät päivittäiseen käyttöön. Tunsin epäonnistuneeni. Olo oli kuin elämäntapamuutosta yrittävällä sokeriahmatilla, joka viikon tiukan karkkilakon jälkeen sortuu suklaapatukkahyllyllä.

Tuntui siltä, että onko tällä nyt sitten mitään väliä, kun kaikki edistys tuli vedettyä parilla ostoksella vessanpytystä alas.

Ajatusketju oli väärä, ja se johti seuraavaan ostokseen.

Rakastuin ensisilmäyksellä Dieselin kivijalkaliikkeessä Helsingissä. Joku oli nähnyt suoraan aivopoimujeni läpi alitajuntaani ja suunnitellut unelmieni farkkuhameen.

Se maksoi aivan liikaa, en ollut koskaan maksanut niin paljon hameesta. Mutta sitä oli aivan pakko sovittaa. Ja se oli täydellinen. Jopa minuakin ronkelimman Insinöörin mielestä.

Annoin itselleni luvan sortua, koska “olinhan jo sortunut aiemminkin”.

Tämä sama ajatusketju johti vielä pariin muuhun ei-niin-pakolliseen ostokseen.

Törmäsin vihdoin oikean sävyiseen ja laadukkaaseen harmaaseen perushuppariin, jollaista olin etsinyt jo yli vuoden päivät. Vastaani tuli myös uniikki ja hyvälaatuisen oloinen t-paita, joka ei voisi olla enempää minun näköiseni.

Pikkuhiljaa huono omatuntoni laantui, koska tajusin, että nyt suunta on oikea. En vain ostanut vaatteita kaappiini pölyttymään, vaan ne todella pääsivät ulkoilemaan. Niille oli jatkuvaa käyttöä.

Sitten iski teemabilevaatekriisi: Järjestimme ystäväni kanssa yhteiset kolmekymppiset, joiden teema oli (tietysti?) Tiger King.

Kaapistani ei pahemmin löydy teemaan soveltuvia vaatteita, ja yritin kuumeisesti miettiä, miten voisin hankkia bileisiin a) mahdollisimman vähän mitään b) jotakin, jota voisin käyttää uudestaankin.

Ostin aivan mielenvikaiset tiikerikuosiset pyöräilyshortsit ja vakuutin itselleni, että tasan tarkkaan puen ne ensi kesänä pokkana terassille jonakin ihan tavallisena päivänä t-paidan kanssa.

Insinööri ilmoitti heti, ettei aio asioida kanssani samalla terassilla tai ainakaan samaan aikaan.

Pyykkikoneen taas yhtenä iltana pyöriessä klikkasin itseni pitkästä aikaa sen pahamaineisen verkkokaupan sivuille.

Syksyllä meni hermo jokapäiväiseen pyykkäämiseen. Kaikki urheiluvaatteeni olivat jatkuvasti pesussa. Vielä keväällä alkuvaiheessaan ollut juoksuharrastus ei ollut vaatinut urheiluvaatteiden päivittämistä, mutta kesän aikana lenkkeily oli ehtinyt tosikoitua. Kävin myös kuntosalilla enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni.

Kelien viilentyessä kaipasin juoksulenkeillä ohutta tuulenpitävää kauluria. Olin myös lähdössä jouluksi pohjoiseen hiihtämään, eikä sielläkään asialliset varusteet olisi olleet haitaksi.

Pyykkikoneen taas yhtenä iltana pyöriessä klikkasin itseni pitkästä aikaa sen pahamaineisen verkkokaupan sivuille. Klik, klik, klik. Kahdet uudet trikoot, yhdet urheilurintsikat, urheilutoppi, juoksupaita, kaksi tuubihuivia. Klik, klik. Merinovilla-alusasu. Ulkoilutakki talveksi. Klik.

Olisinko voinut nähdä enemmän vaivaa vaatteiden alkuperän selvittämiseksi? Kyllä, ehdottomasti, ja huono omatunto kolkutteli. Hairahduin taas siihen, kuinka saamarin helppoa on nakutella itselleen uusia vaatteita verkkokaupasta ja hakea ne parin päivän kuluttua lähikaupan pakettipisteestä.

Toimin jälleen itse esimerkkinä siitä, kuinka työlästä vastuullisuus on verrattuna vaivattomaan tusinakuluttamiseen. Kun tarvitsin käyttövaatteita ja mieluiten heti, klikkailin itseni aivottoman robotin lailla verkkokauppaan, josta tiesin saamani haluamani nopeasti ja kerralla samasta paikasta.

Puolustuksekseni sanon sen, että jokainen tilaamani vaatekappale jäi kaappiini ja jatkuvaan käyttöön. Olin aluksi shoppailuistani salaa jopa ylpeä, koska olin kerrankin osannut nähdä tarpeeni tismalleen oikein.

Sitten näin Instagramista erään vaikuttajan hankkimat vastuulliset, suomalaiset merinovilla-alusasut, ja seuraavana päivänä Facebookin mainokset tyrkyttivät kestävän kehityksen urheiluvaatemerkkiä.

Suoraan sanottuna vitutti. Ehkä tämä oli se oppi, joka iskostui nyt kantapään kautta.

Haasteeni siis epäonnistui hirvittävällä tavalla. Myönnän sen kyllä. 

Kuorrutin vielä poskelleen menneen vaatelakkoni tilaamalla itselleni Ebaysta joululahjaksi pari vuotta ihailemani Dr. Martensin Karmila-maiharit, joita olen toki rakastanut niiden saapumisesta saakka syvästi.

Kun jokaisen ostamansa vaatteen luettelee vuoden ajalta, se tuntuu kammottavalta. Tarvitseeko yksi ihminen todella näin paljon uusia vaatteita vuodessa?

Kaadetaan vielä suolaa haavoille ja listataan ne kaikki nyt tähän:

  • Juoksulenkkarit
  • Kahdet farkkushortsit
  • Collegehousut
  • Farkkuhame
  • Huppari
  • Printti-t-paita
  • Tiikerikuvioiset pyöräilyshortsit
  • Bikinit
  • Käsilaukku
  • Kaksi tuubihuivia
  • Merinovilla-alusasu
  • Kahdet juoksutrikoot
  • Treenitoppi
  • Urheilurintsikat
  • Ulkoilutakki
  • Fleecetakki
  • Pitkähihainen juoksupaita
  • Maiharit
  • Kylpytakki
  • Lyhyempi mekko hääiltaan

Ohhoh. Hmm.

Toisaalta, vuonna 2019 tuo lista oli varmaankin tuplasti pidempi. Tuskin olisin edes osannut vuoden päätteeksi luetella, mitä kaikkea sitä oli tullut ostettua.

Ryhdyin pitämään vaatteita luksustuotteina.

Jos etsit juuri nyt helppoa keinoa toimia vastuullisemmin, minulla on sinulle yksi: mielestäni tärkein osa vastuullista kuluttamista on se, että tiedostaa, mikä on tarpeeksi.

Tarve klikkailla verkkokaupassa ostoskoriin viisi uutta t-paitaa tai jokaiseen juhlaan uusi mekko on lähestulkoon poikkeuksetta kuvitteellinen. Tarpeen kuvitteellisuuden tunnistaminen on asia, jonka jokainen voi oppia nyt heti, perehtymättä vastuullisiin brändeihin tai lopettamatta kuluttamista seinään.

Tässä oma mindhackini: oma shoppailunhimoni helpottui merkittävästi, kun hoksasin ryhtyä pitämään kaikkia vaatteita luksustuotteina.

Luksus tarkoittaa minulle erityistä, ylimääräistä, hemmottelua, laatua ja siksi usein tyyristä. Nykyisin luksusta määrittävään listaani voisi lisätä myös vastuullisuuden.

Luksus ei ole pakollista, mutta silloin tällöin annosteltuna se vaan tekee arjesta parempaa. Kun vaatteet mieltää luksukseksi (siis silloinkin, kun et ole tuhlannut niihin omaisuutta), niistä nauttii enemmän kuin viikoittaisista viiden euron t-paidoista.

Koska luksuksesta saa yleensä myös maksaa, luksustuotteiden ostoa harkitsee tarkemmin. Tuotteita tulee vertailtua keskenään, ja ostos saattaa jopa päätyä suunnitelmallisesti kuukausibudjettiin.

Kalliimmalle tavaralle suunnittelee automaattisesti myös pitkää käyttöikää: Jos hassaan nyt tähän 200 euroa, käytänhän tätä vielä viidenkin vuoden päästä?

Vuonna 2021 olen tehnyt kaksi merkittävää vaateostosta: kaapissani on taas istuvat mustat pillifarkut ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, ja toissaviikolla maksoin hääpukutilaukseni.

Tänä vuonna en aio olla vaatelakossa, mutta saatan hieman salaa toivoa, että edellä mainitsemani hankinnat olisivat vuoden ainoat uudet vaatteet. Nyt en nimittäin oikeasti tarvitse enää vaatekaappiini yhtään mitään. 2020 paikkasi viimeisetkin aukot.

Jätän kyllä itselleni oikeuden ostaa hyvällä omallatunnolla hääkengät (jotka olisin itse asiassa jo tilannutkin yhdeltä aivan fantastisen hilpeältä mutta vastuulliselta brittiläiseltä merkiltä, mutta brexit on saatanasta). Kirppareilta aion edelleen metsästää sitä täydellistä mustaa kapealieristä hattua, ja toivon ompelijan korjaavan taas käyttööni kassillisen ihania vanhoja vaatteitani.

Ja ne tiikerinraidat, ne aion pukea sinne terassille rinta rottingilla, vaikka sitten joutuisin juomaan puolikuivan Rieslingini yksin. Tänä vuonna aion rakastaa kaappini kaikkia vaatteita, jopa niitä vähän hulluja. Perästä kuuluu.

+1