Raha-asioistani, joista en aina ole ollut kovin ylpeä

Vaahtosin sängyssä Insinöörille kuuntelemastani Julia Thurénin Kaikki rahasta -kirjasta. Tiedän, olen pari vuotta myöhässä kirjan trendikkäimmästä aallonharjasta. Valitsin sen ensimmäiseksi oppitunnikseni sijoittamisesta, sillä arvelin saavani samalla kattavan katsauksen oman talouteni hoitoon yleisesti.

– Ei siinä kyllä paljon uutta minulle ollut. Paitsi sijoittamisesta kertova luku.

– Mmm, Insinööri mumisi.

– Mutta on se kyllä hyvä, että puhutaan noista velkakierteistä, jotta ihmiset tajuais, miten vaarallisia ne pikavipit on. Ja ylipäätään se on hienoa, että rahasta puhutaan nykyään enemmän.

– Kun me tavattiin, sä olit sellainen… rahavastainen, Insinööri sanoi yhtäkkiä.

– ??!!

– Tai siis, et sä halunnut puhua raha-asioista.

Tunnemuisto valahti vartalooni asteittain vastustamattomasti kuin liukas vanukasmälli viemärissä, ensin litsahtaen kuvottavasti aivoista möykyksi vatsaan ja sieltä polviin ja varpaisiin asti.

Häpeä, se osaa kummitella, vaikka siitä oli jo viisi vuotta.

Kun tapasin tulevan kihlattuni, olin 25-vuotias persaukinen ahdistushäiriöinen toimittajanalku, joka hakkasi neliöitä maakuntalehdessä nollatuntisopimuksella kolmatta vuotta ja hassasi useimmiten kaikki vähäiset rahansa jo viikkoja ennen seuraavaa palkkapäivää.

Olin nostanut kaikki opintotuet ja tietysti saanut niiden perään myös takaisinmaksukirjeet. Ainut kerta elämässäni, kun olin “säästänyt” rahaa, oli nostamastani opintolainasta tililleni jemmattu 800 euroa, jolla ostin sijoituskoiranpennun (Nahka liittyy).

Tililläni oli myös pankista saamani useamman tuhannen euron kokoinen joustoluotto, jolla olin paikannut nuoruuteni hairahduksia raha-asioissa (Ps. ei kannata ostaa tietokoneita, kännyköitä, huonekaluja, vaatteita, mitään osamaksulla. Ennen pitkää huomaat, että tililtäsi menee kymmenen kertaa “pikkusumma” kuussa, ja se taas ei ole enää mikään pikkusumma).

Olin jostakin viksuna likkana lukenut, että lainat ja korolliset osamaksut kannattaa yhdistää. Joustoluotolla olin saanut kuitattua kaikki kuukausittaiset pikkuvelkani, ja makselin sitä kiltisti mutta tuskallisen hitaasti pois omalle pankilleni.

Kun postiluukustani eräänä aamuna tipahteli Lindorffin kirjeitä, Insinööri säikähti kesken aamukahvinsa.

Sitten kävi ilmi, että täydellinen jalostukseen suunniteltu koiranpentuni olikin vakavasti sairas.

Minulla oli kyllä vakuutus, mutta sekään ei kata kaikkea. Jouduin turvautumaan yhden tai varmaan useammankin leikkauksen maksussa taas osamaksuun.

Sijoitus purettiin, koska koira ei enää perimältään kelvannutkaan jalostukseen. Nahkasta tuli aivan minun omani, mutta myös vastuu siirtyi kokonaan minulle. Olin taas useita satoja euroja lisää velkaa.

Kun postiluukustani eräänä aamuna tipahteli Lindorffin kirjeitä, Insinööri säikähti kesken aamukahvinsa. En silloin edes tiennyt, että Lindorff on myös perintätoimisto. Emme olleet tunteneet vielä puolta vuottakaan, ja kysyessään kirjeistä Insinööri varmaankin hetken ajatteli astuneensa ansaan.

Muistan, että minua hävetti niin, että kurkkuani kuristi ja menin aivan solmuun – vaikka tilanne ei ollutkaan miltä se näytti. Lindorff vain hoiti eläinlääkäriaseman laskutusta.

Sanalla sanoen, taloudellinen tilanteeni oli tuolloin joka tapauksessa todella masentava. Varsinkin, kun sitä heijasteli Insinöörin tilanteeseen: omistuskaksio kantakaupungissa, jo tuolloin kahdeksan vuotta kokoaikaisessa, vakituisessa työssä asiallisella palkalla.

Tunsin itseni pahaiseksi lapseksi, jonka kahdeksan vuotta vanhempi poikaystävä antaisi satikutia jos tietäisi joustoluotostani ja koron kera perittävistä Kela-tuistani.

Insinööri merkkasi joka kuukausi taulukkolaskentaohjelmaan tulonsa ja menonsa, minä taas en aina hyvinäkään päivinä uskaltanut vilkaista verkkopankkini saldoa – käytin poissa silmistä -metodia defenssinä, joka ei edes toiminut.

Häpesin omaa, mielestäni holtitonta taloudenpitoani ja pelkäsin, että Insinööri ei enää pitäisikään minusta jos tietäisi, miten huonosti raha-asiani olivat. Irvailin Insinöörin Excelille, vaikka oikeasti ihailin häntä ja toivoin, että minustakin olisi tuohon.

Tunsin itseni pahaiseksi lapseksi, jonka kahdeksan vuotta vanhempi poikaystävä antaisi satikutia jos tietäisi joustoluotostani ja koron kera perittävistä Kela-tuistani.

Minulle ei olisi tullut mieleenkään kertoa rehellisesti Insinöörille tai kenellekään muullekaan, kuinka paljon tililläni oli rahaa, paljonko tienasin ja paljonko puolestaan olin velkaa.

Rahaa oli aina “liian vähän”, mutta ei koskaan liian vähän kaljalle lähtemiseen. Loppukuusta sai opiskelijakavereille sanoa olevansa “peeaa”, koska he tajusivat. Jos äiti kysyi, sanoin aina: “Kaikki on hyvin”.

Olin kasvanut pärjäämisen eetokseen. Muutin 16-vuotiaana pois kotoa uhmakkaana, ei-tartte-auttaa-asenteella, vaikka en ollut koskaan oppinut tekemään budjettia, säästämään euroakaan tai saanut koskaan viikko- tai kuukausirahaa vaikkapa kotitöitä vastaan. Rahatietoni lapsuudestani oli olematonta.

Kuvittelin, että jos vain saisin koulun oheen työpaikan, pärjäilisin kyllä. Ja juuri niin sitten tein, tein töitä ja pärjäilin, kokonaisen vuosikymmenen.

En ole kotoa muutettuani lainannut rahaa vanhemmiltani kertaakaan. En ole enää ihan varma, haluanko olla siitä ylpeä. Monessa tilanteessa olisi ollut järkevämpää antaa äidin auttaa läppärin tai puhelimen hankinnassa, kuin ostaa ne itse korollisella osamaksulla.

Suomen valtio on halunnut tehdä työkokemuksen saamisen opintojen aikana lähes mahdottomaksi ilman mielenterveyshäiriötä ja velkaantumista.

Jokainen, joka on yrittänyt samaan aikaan opiskella, tehdä töitä ja kikkailla Kela-tukien kanssa tietää, että Suomen valtio on halunnut tehdä työkokemuksen saamisen opintojen aikana lähes mahdottomaksi ilman mielenterveyshäiriötä ja velkaantumista.

Vaikka olisi superihminen, joka suorittaisi töistään huolimatta säntillisesti vaaditut opintopisteet, opiskelijan ei ole lupa tienata, ainoastaan kituuttaa.

En voi syyttää pelkästään Kelaa. Omassa rahankäytössäni on ollut paljon moitittavaa, kuten edeltä olette voineet lukea.

Eniten minua harmittaa se, että olen kokenut itsetuntoni kannalta välttämättömäksi shoppailla vähäisillä rahoillani aika läjän typeriä pikamuotirättejä. En edes halua alkaa laskea, paljonko vähemmän opintolainaa minulla olisi ilman niitä.

Yritän armollisesti ajatella niiden kuuluvan nuoruuden haihatuksiin ja siten “elämän normihävikkiin”, kuten politiikan tutkija Saara Särmä asian oivasti ilmaisee.

Saatoin käyttää kaikki rahani ainejärjestön vuosijuhlamekkoon, vaikka loppukuustakin olisi pitänyt syödä.

Talousvaikeuksista kärsivä elää jatkuvassa selviytymismoodissa, kuten Thurén toteaa kirjassaan. Silloin ihminen ei ole parhaimmillaan – toimintaa kun ohjaa lyhytnäköinen tarve selvitä ehjin nahoin ja nöyryytyksettä lähitulevaisuudesta.

Selviytymistila voi saada aikaan päätöksiä, jotka näyttäytyvät pitkällä tähtäimellä järjettömiltä. Saatoin käyttää kaikki rahani ainejärjestön vuosijuhlamekkoon, vaikka loppukuustakin olisi pitänyt syödä.

Rahallinen pääoma kun ei kaksikymppisenä ole kaikki kaikessa. Haalin sosiaalista pääomaa: ystäviä, piirejä, jallushotteja Mariskooleista, käsilaukkuläjiä tanssilattialla, epävireisiä karaoketulkintoja, festareita, flirttailevia katseita, ihastuksia, poikaystäviä, tyttöystäviä, ekoja kertoja, ensirakkauksia. Kaikkea, jota muistelen vanhana kiikkustuolissa.

Tässä kohtaa tarina tuntuisi kaipaavan jonkinlaista valaistumista. Aikuistumista. Että kertoisin tehneeni jonkin oivalluksen, joka sitten muutti elämäni suunnan.

Mitään valaistumista ei koskaan tapahtunut. Kävi vain järjetön säkä, sillä onnistuin lopulta saamaan työpaikan.

Vuoden mittaisella määräaikaisuudella tienasin yhtäkkiä joka kuukausi bruttona 3000 euroa. Se oli urani ensimmäinen kolmea kuukautta pidempi kokoaikainen työsopimus ja enemmän rahaa kuukaudessa kuin ikinä aiemmin. Olin 27-vuotias.

Kun minun ei enää tarvinnut joka kuukausi laskea, paljonko työtunteja nollatuntisopimuksellani välttämättä tarvitsisin vuokran ja laskujen maksuun ja kuinka paljon taas pitäisi yrittää lisäksi tehdä esimerkiksi freenä, pystyin taas hengittämään ja näkemään, mitä taloudelleni kannattaisi tehdä.

Määräaikaisuuteni kuluessa sain maksettua velkojani pois yksi kerrallaan. Ryhdyin myös maksamaan joustoluottoani pois ripeämmällä tahdilla, ja pääsin siitä melko nopeasti eroon. Kun en enää ollut talouspaniikissa, pystyin helposti laittamaan myös rahaa sivuun sekä säästötilille että ASP-tilille.

Mietin vaan heitä, jotka eivät koskaan saa sitä työpaikkaa. Heitä, joille ei koskaan käy järjetön säkä.

Sain seuraavankin määräaikaisuuden, ja sitä seuraavan. Tänä vuonna minut vakinaistettiin.

Selvisin. En koskaan ylivelkaantunut tai joutunut pikavippikierteeseen. Pysyin pinnalla. Tarinani on ruusuisimmasta päästä ja varmaankin kohtalaisen tavallinen.

Mietin vaan heitä, jotka eivät koskaan saa sitä työpaikkaa. Heitä, joille ei koskaan käy järjetön säkä.

Jotka joutuvat viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen laskemaan tulojensa puroja sieltä täältä, ja ovat sen vuoksi jatkuvasti stressaantuneita, ahdistuneita ja joutumassa talousvaikeuksiin.

Olen etuoikeutetumpi ja onnekkaampi kuin moni muu, sillä olen tilanteessa, jossa mietin ensiasunnon ostoa ja sijoittamisen aloittamista. Se ei johdu pelkästään tuurista.

Olen kouluttautunut, valkoinen nainen, duunariperheestä toki, mutta olen saanut kannustusta korkeakoulujen käymiseen. Olen perusterve, eikä minulla ole lapsia. Minulla on kumppani, jonka raha-asiat ovat myös kunnossa, ja olen asunut kolme ja puoli vuotta pienillä kuluilla hänen “vuokralaisenaan”.

Lopulta ei edes ollut “järjetön säkä”, että sain sen työpaikan, vaikka se minusta yhä siltä tuntuukin.

Nykyisin Insinööri kutsuu minua leikkisästi massipäälliköksi. Vieläkin rahapuheessani on isoja tunnelukkoja, mutta jäykimmät niistä on aukaistu. En usko, että niin olisi, ellen olisi nykyään niin ylpeä taloustilanteestani ja säästöistäni.

Ajattelen silti yhä niin, että taloudellistakin pääomaa tärkeämpiä ovat sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma. Jos minulla ei olisi minun verkkojani ja minun aivojani, minulla ei olisi mitään.

Kaikki rahasta on erinomainen katsaus omaan talouteen kenelle tahansa taloustilanteesta riippumatta. Se myös purkaa tabuja velkakierteiden ympärillä. Kuva: Gummerus.

Tässä muutama poiminta Kaikki rahasta -kirjasta, jotka minä toivoisin jokaisen tietävän:

  1. Älä sano talousvaikeuksista kärsivälle kaverille, että vedä ittes läjään. Tuomitseminen ei auta. Kuuntele mieluummin.
  2. Älä lainaa rahaa kaverille, joka on veloissa, pikavippikierteessä, ulosotossa tai rahapeliriippuvainen. Sekään ei auta, vaan yleensä jopa pahentaa tilannetta.
  3. Opeta lapsellesi (hänen ikänsä mukaisesti) rahankäyttöä. Opeta lapsi siihen, että raha on aina vastike tehdystä työstä. Opeta, että budjetti ja säästäminen kannattaa.
  4. Jos olet rahavaikeuksissa, älä turvaudu (uusiin) pikavippeihin. Ota reilusti yhteyttä velkojiin ja sovi maksusuunnitelma. Älä pelkää loputtomiin maksuhäiriömerkintää tai ulosottoa. Joskus se voi olla siunaus. Juttele raha-asioistasi läheistesi kanssa, yhdessä pähkäilemällä löytyy paras ratkaisu.
  5. Jos olet tippaakaan kiinnostunut sijoittamisesta, aloita se mieluummin heti kuin huomenna. Aika on sijoittajan paras ystävä.
  6. Ei kannata sijoittaa rahoja, joille olisi käyttöä tässä ja nyt. Sijoittamiseen käytettävien rahojen pitää olla niin sanotusti “ylimääräistä”, sillä niitä ei ole tarkoitus nostaa kymmeniin vuosiin.
  7. Mieti, miksi säästät ja/tai sijoitat. Onko sinulla jokin unelma tulevaisuudessa, jonka raha voisi toteuttaa? Silloin motivaatio säästämiselle ja sijoittamiselle on kohdillaan. Kuten Julia Thurén, minäkin toivon voivani joskus tehdä vähemmän töitä. Toivon, että sijoittamisen avulla voisin vanhemmiten siirtyä vaikka neli- tai kolmipäiväiseen työviikkoon ja nauttia lopulta eläkepäivistäni henkiset tekarit rennosti kirskuen, vailla huolta raha-asioista.
+2