Uudenvuodenlupaus ei saa olla kärsimyksen maksimointia

Uuden vuoden alkamiseen tuppaa aina tahtomattaankin liittämään jos jonkinmoista uudelleenvirittymisen mystiikkaa. Sitä kuvittelee, että uusi vuosi on kuin sutisit kenkiesi pohjasta kaikki edeltävää vuotta leimanneet negatiiviset tunteet ja tapahtumat kerralla pois kuin irtosoran harjatelineeseen.

Kuten monella muullakin, minullakin on ollut tapana tehdä uudenvuodenlupauksia. Eivätkä ne useinkaan ole olleet sellaisia sydämellisiä mantroja, kuten “olen tänä vuonna armollinen itselleni”. Ehei.

Kuvittelen kai naiivisti alitajunnassani, että uuden vuoden sirottelema maaginen yksisarvispöly tekee minusta vihdoin ihmisen, joka olen aina halunnut olla. Uusi vuosi, uusi minä!

Hohhoijjaa.

Aloin viime viikolla kuunnella Eeva Kolun kirjaa Korkeintaan vähän väsynyt. Se kertoo milleniaalien uupumistaipumuksesta ja Kolun itsensä kokemista kolmesta burnoutista.

Kolun mukaan tavoitteiden, kuten uudenvuodenlupausten, suorittamisen sijaan milleniaalisukupolvi kaipaisi kipeästi lisää sellaista tekemistä, jolla ei ole minkäänlaista päämäärää.

Kolu korostaa, ettei väheksy suorittamista. Suorittamisella on paikkansa maailmassa, koska ilman sitä elämä ei yleensä voi edetä, noh, yhtään minnekään.

Mutta onko itseltään koko ajan vaadittava kehitystä siinä määrin, että uupuu?

Minä hengitän tavoitteellisuutta. Rakastan listoja, ja erityisesti rakastan yliviivata niiltä tehtyjä asioita.

Olen laskenut tämän ominaisuuden viattomasti osaksi lievästi neuroottista persoonaani, mutta joskus se aiheuttaa suoranaista tuskaa.

Esimerkiksi silloin, kun on viikonloppu ja pitäisi rentoutua, ja minulla on sillekin to do -lista.

Pitäisi lähteä salille, rullata kroppa, kokeilla uutta reseptiä, neuloa sukkia, kirjoittaa, viedä koira pitkälle lenkille, lukea kirjaa, kuunnella uusia levyjä, levittää kasvomaski, leipoa leipää, soitella ystäville.

Koska niin kuuluu tehdä. Jopa rentoutumiselle on määriteltynä päähäni hyväksyttävä, kehittävä kaava. Aivottoman Sims4-maratonin pelaaminen, pahalle haiseminen, Netflix-hömpän tuijottaminen tai wolttaaminen eivät siihen istu.

Mutta millaiset tavoitteet sitten ovat tarpeeksi lempeitä pureksittavia? Sellaisia, etteivät ne muutu vain pahvinmakuisiksi suorituksiksi – to do -listan yliviivauksiksi, palkinnoiksi, joita on oppinut napsimaan matkan varrelta mukaan, mutta joiden tuloksista ei oikeasti nauti?

Siis miten voi tunnistaa uuvuttavan tavoitteen ja olla astumatta ansaan?

Kolu huomauttaa, että sinänsä kauniilta kuulostava ajatus tehdä onnellisuuteen pyrkimisestä tavoite ei toimi.

Tutkimusten mukaan onnellisuuden tavoittelu ei tee onnelliseksi, vaan jopa päinvastoin. Elämässä on mahdollista kokea eniten onnea silloin, kun tuntee tekemisensä merkityksellisiksi.

Tässä taitaa olla milleniaalien suurin dilemma. Olemme sisäsyntyisen merkityksellisyydenkaipuumme kanssa olennaisen äärellä, mutta viemme sen aivan liian pitkälle.

Kaiken, siis ihan kaiken, kun pitäisi olla merkityksellistä, arvoiltaan oikeanlaista.

Työn pitäisi vastata arvoja, puolison pitäisi vastata arvoja, vaatteiden, kulkuneuvojen, asuinpaikan, kodin, sisustuksen, harrastusten, somen, sometauon, lemmikin, illallisen, aamiaisen, aamukahvin, kahvimaidon, lempibändin, binge-sarjojen, päihteidenkäytön ja smoothie-sekoittimen pitäisi vastata arvoja.

Jos ei vastaa, niin vittu, könyä koloosi ja häpeä.

Ei mikään ihme, että milleniaalit uupuvat uudenvuoden- ja kaikkien vuodenaikojen lupauksiinsa, koska jatkuva valintojen ja tavoitteiden merkityksellisyyden tarkkailu tekee heikkopäiseksi.

Esimerkki: Ostin uudet farkut. Siis pränikät, en ekologisesti second handit, enkä edes tarkistanut, missä ne oli valmistettu. Muistelen nyt kauhulla Verta, hikeä ja t-paitoja -sarjaa ja kuvittelen mielessäni kauhujen hikipajan Bangladeshissa. Tunnen huonoa omatuntoa, vaikka haluaisin olla iloinen housuista, jotka istuvat kuin nakutettu!

Käsittämätön mindfuck.

Edellisen jälkeen olisi varmaan sopivaa julistaa, että ei, en tee mitään uudenvuodenlupauksia. Opettelen ottamaan iisisti, stressaamaan vähemmän ja rentoutumaan enemmän.

Mutta kun en pysty siihen. Minuun on sisäänrakennettuna halu mennä eteenpäin. Ihan aidosti haluan opetella vaihtamaan kauramaitoon, kuluttamaan vastuullisemmin, vetämään leukoja ja polkupyöräilemään talvisin, vaikka kaikki tuo milleniaalikliseiltä kuulostaakin.

Jos lakkaisin kokonaan kiristelemästä nutturaani ja huolettomasti vain rullaisin päivästä toiseen ilman yhtään tavoitetta, minut saisi varmaan kiikuttaa hoitoon – niin persoonani vastaista se on.

Onneksi nykyään tiedän, miten laitan vaatimukseni itseäni kohtaan mittasuhteisiin.

Eräänä iltana jokunen vuosi takaperin, kun härväsin taas jonkun mielenvikaisen tavoitteeni äärellä rättiväsyneenä, Insinööri tuli tiedustelemaan mahdollisuutta nukkumaan menemisestä. Tiuskaisin jotain siitä, kuinka tämä on pakko saada valmiiksi ja minun on pakko työskennellä koko yö.

– Eikös tuo ole sellaista kärsimyksen maksimointia? Insinööri kysyi vilpittömästi.

Se mies ei edes tiedä, miten osuva möläytys oli. Tajusin kirveellä-päähän-välittömästi, että eihän tässä ole järjen hiventäkään. Miksi pusken väkisin läpi, vaikka olen aivan poikki?

Nykyään kun pohdin, vaadinko itseltäni liikaa, kysyn itseltäni: Seuraako tästä päämäärästä enemmän hyvää, kuin mitä matka sen saavuttamiseksi kuluttaa, vai onko tämä kärsimyksen maksimointia?

Seuraa anekdootti marraskuiselta päivältä, jolloin päätin ensimmäisen uudenvuodenlupaukseni vuodelle 2021.

Olin puhunut puhelimessa äitini kanssa, kun linjalla tulikin yhtäkkiä hiljaista. Mukkelismakkelis, äiti oli mennyt kumoon parvekkeen lattialle kesken puhelun.

Lähdin tietysti heti paikalle. Aika harvoin silti on käynyt niin onnellisesti, että vastaavassa tilanteessa olisin saanut äidin itse pystyyn ja ilta olisi jatkunut ilman apujoukkoja.

Eräänkin kerran kutsuimme turvarannekkeen avulla kotihoitajan, kun emme olleet äidin kanssa hyvän tovin ähellettyämme saaneet häntä jaloilleen.

Hoitaja oli pienikokoinen, minua parikymmentä senttiä lyhyempi. Suitsait hän tuki äidin istuma-asentoon, neuvoi vetämään polvet kiinni rintaan, lukitsemaan jalkaterät mahdollisimman lähelle keskivartaloa ja nostamaan kädet ristiin rinnalle.

Ja tuosta noin vain se käsittämättömän ammattitaitoinen Pikku Myytä muistuttava nainen nosti häntä reippaasti painavamman ja pidemmän äitini pystyyn. Minä toljotin vierestä suu auki kuin suurtakin ihmettä.

– Oikealla tekniikalla voi saada isonkin ihmisen ylös, jos vain jalat kantavat, nainen sanoi ja hymyili ymmyrkäiselle ilmeelleni.

Muistin naisen neuvot, kun saavuin äidin luo. Menin parvekkeelle ja ohjeistin äitiäni: polvet rintaan, kantapäät kiinni pakaroihin.

Ja humps vain, äiti nousi käsivarsilleni kuin olisi painanut vain kauppakassien verran.

En tuntenut merkityksellisyyttä siksi, että autoin äitiäni. Teen sitä riittävästi muutenkin.

Tunsin merkityksellisyyttä siksi, että kerrankin tiesin, mitä hätätilanteessa kuului tehdä ja osasin auttaa oikein.

Ja silloin päätin: aion osallistua ensiapukurssille.

En tiedä, tarvitsenko taitojani joskus, mutta jos niin käy, en ainakaan seiso hoomoilasena tumppu sieraimessa ihmettelemässä, että mitäs ny.

En yritä sanoa, että merkityksellisyyttä voi tuntea vain auttamalla muita. En missään nimessä. Uskon kyllä, että se on hyvä keino, mutta en minäkään mikään äiti Teresa ole.

Jos minulla olisi aikaa ja voimia (eikä olisi koronaa), ryhtyisin vierailemaan nahkakoirani kanssa hoitokodeissa ilahduttamassa vanhuksia. Tiedän, että siitä tulisi myös minulle todella hyvä mieli.

En kuitenkaan tee niin, en ennen kuin oma äitini on hoidettu hautaan asti. Jokaisella on oma kantokykynsä, ja minulla sen raja kulkee tässä.

Sitä paitsi, merkityksellisyyttä voi kokea myös hyvin yksinkertaisista asioista.

Kuten silloin, kun uusi resepti osoittautuu päteväksi ja onnistun tekemään ruokaa, joka kelpaa myös lihaa ja hampurilaisia rakastavalle Insinöörille. Toinen uudenvuodenlupaukseni on vihdoinkin etsiä ja kehittää täydellisten uunijuuresten resepti. Omnom! (Saa muuten vinkata, jos sellaisia on jo tiedossa!)

Kolmas uudenvuodenlupaukseni on olla laittamatta edellistä lupaustani yhdenkään viikonlopun to do -listalle. Lupaan. Pyhästi.

Neljäs uudenvuodenlupaukseni (kyllä, lista uhmakkaasti jatkuu!) on rahastosijoittamisen aloittaminen. Tämä äärimmäisen trendikäs aihe on poltellut mieltäni jo tovin.

Sijoittaminen on tähän asti vaikuttanut aivan liian monimutkaiselta (lue=olen arvellut olevani siihen aivan liian puupäinen). Kiitos somen loistavien sijoitusvaikuttajien (erityisesti Merja Mähkä, Julia Thurén), olen viimein kerännyt riittävästi itsevarmuutta ja tietotaitoa aloittaakseni.

Ja sekös vasta merkitykselliseltä tuntuukin, kun ei pidä itseään enää liian tollona johonkin!

Ja jos olet se uupunut tyyppi, ja luet nyt tätä listaani hengästyneenä: ei hätää. Sinun tarvitsee luvata uudelle vuodelle vain yksi ainut asia.

Että annat itsellesi luvan toipua rauhassa – ei toipumistakin suorittaen.

Mitä uudenvuodenlupauksia sinä teet, vai jätätkö väliin?

Kuva: Markéta Machová Pixabay

EDELLINEN ARTIKKELI Koronavuoden henkinen tilinpäätös

Seuraa Instagramissa: @annueiosaatanssia

Seuraa Bloglovin’issa: Annu ei osaa tanssia

0