Paskan päivän anatomia

– Katsotaas sinne suuhun.

Kello on 7.30. Olen herännyt kuudelta, keittänyt kaurapuuron, pukenut karvattoman koiran toppahaalariin ja väistänyt rappukäytävässä oveni takana poikittain keikkuvia tikkaita, pöriseviä imureita, kolisevia peltiämpäreitä ja kahta innokkaasti poraa heiluttelevaa sähköremonttityöläistä.

Ulkona on 15 asteen pakkanen, ja sisällä eläinlääkäriasemalla aavistuksen liioiteltu talvivarustukseni tuntuu sulavan hiljalleen sisältäpäin selkää viistäviksi puroiksi.

Pieni nahkahäntä vispaa hoitopöydällä puolelta toiselle niin nopeasti, että ihmissilmä ei pysy perässä. Eläinlääkäri ottaa pikkuruiset kasvot käsiinsä ja vetää alahuulta kevyesti peukalollaan alaspäin paljastaen alaetuhampaat.

Nahka irvistää. Häntä vatkaa yhä, mutta vaimeammin.

– Nämä heiluvat. Katso. Tukikudosta ei enää ole.

Katselen epäuskoisena 5-vuotiaan koirani hammasrivistöä. Pikkiriikkisiä valkoisia hampaita kuin Tictac-pastilleja tököttää vierekkäin löystyneiden mustien ikenien välissä.

Nyökyttelen robottina, kun eläinlääkäri sanoo, että nämä kaikki lähtevät tästä alhaalta edestä ja lisäksi ainakin tämä yksi poskihammas. Totta kai.

Tahdon pieneltä kaiken kivun pois.

Kello tulee varttitunnin yli kahdeksan, kun alan kiivetä kuntosalin portaita toiseen kerrokseen vapaapainoalueelle. Pieni koira on jäänyt tummanruskeat nappisilmät lautasina eläinlääkärin syliin. Aamupäivällä kuulisin röntgen-kuvien tulokset.

Tuntuu ihan paskalta. Miten en ole tajunnut, että Nahkan hampaiden kunto on ollut niin huono? Hammasharjaa niille on näytetty säännöllisesti. Mutta ei sitten varmaankaan tarpeeksi.

En yleensä käy kuntosalilla aamuisin, ajattelen. Alakerrassa ei ollut juuri ketään. Tällaistako tämä olisi, jos jaksaisin nousta aikaisemmin? Väljää, rauhoittavaa?

Käännyn portaista vasemmalle. Yhtäkkiä minua toljottaa kolmenkymmenen teini-ikäisen Patrik Laineen joukko.

Tampereen Ilveksen jääkiekkolupaukset töllistelevat heille varattuun kerrokseen pölähtänyttä naista, joka yrittää häkellykseltään olla sotkeutumatta liian pitkiin jalkoihinsa. Aivan. Jospa minä nyt sitten tästä…

Vaihdan treeniä lennosta, mikä ei ole minulle luontevaa.

Oikeastaan mikään, mikä tapahtuu lennosta, ei ole minulle luontevaa.

Yritän kikkailla salilla vähän jotain sinnepäin, ja aikaa menee kaiken maailman vatvomiseen ja vaeltamiseen. Uusi äänikirjakin on paska, ja se ärsyttää, koska en osaa jättää mitään kesken.

Pora ulisee rappukäytävässä, kun pääsen kotiin. Olen myöhässä. Pomo on pyytänyt reagoimaan heti aamusta lehdistöteksteihin, ja kello on jo puoli kymmenen.

Juuri kun avaan tiedoston, ovikello soi. Insinööri avaa oven.

Kuulen vaimeasti sanat pahoittelut ja sähkökatko, ja huudan MITÄ?!?!

Kohta netti katkeaa, ja työläppäriin kytketystä näytöstä sammuu valo. Läppärin umpisurkea akku ilmoittaa: työskentelyaikaa jäljellä 73 minuuttia.

Remppamies on porannut alakerrassa vahingossa syötön läpi.

– Parin, kolmen tunnin sähkökatko, Insinööri kertoo.

Sisältäni kumisee oksennuksen lailla kontrolloimatta tasapainoton monologi, josta en ole kovin ylpeä.

–  Mitä vittua?! Mä en ole edes aloittanut mun työpäivää vielä! Miten mä nyt niinku teen nää mun työt?! Siis voi vittu!!! Olkoon vaan sähköremppa ja olkoon vaan sähkökatko mutta ilmottakaa siitä vittu etukäteen! Sitte mä laitan sen vittu kalenteriin ja valmistaudun vittu siihen ja voin vaikka lähteä vittuun täältä, mutta nyt mun pitäis saada tehtyä näitä vitun töitä tällä vitun paskalla läppärillä jonka vitun akku loppuu ihan just enkä yhtään jaksa, että tällasia juttuja tulee ilmoittamatta

Kesken lievästi vittuuntuneen jupinani mieleeni muistuu nettitesti, jonka kaveri linkkasi pari päivää sitten Whatsapp-ryhmään hupimielessä. Testi mittasi autististen piirteiden määrää.

Your score was 30 out of a possible 50. Scores in the 26-32 range indicate some Autistic traits (Asperger’s syndrome), seisoi puhelimeni ruudulla, kun testi tuli päätökseensä.

Ei, ei täällä ole mitään nähtävää. Ei ole vaikeuksia selviytyä tilanteista, joita ei ole voinut ennakoida. Ei ole mitään Aspergeria minulla. Hajaantukaa.

Hengitän syvään, laitan kiukkukohtauksen sudennälän piikkiin, kaadan puolukat ja proteiinijauheen tehosekoittimeen ja kytken johdon pistorasiaan.

Valo tehosekoittimessa ei syty.

– VOI VITTU!!! Kun eihän täällä ole sitä VITUN SÄHKÖÄ, niin mä en vittu saa ees tätä VITUN PROTSKUA mitä halusin…!!!

…ja monologi jatkuu.

Ei, täällä ei tosiaan ole mitään nähtävää.

Lounastunnilla menen suihkuun. Insinööri kaivaa eteisen kaapista otsalampun lavuaarin reunalle. Saippuoin itseäni parin neliön pimeässä kopissa, jota halkoo kylmän kelmeä kattoon sojottava valojuova.

Minulle on jo alkanut syntyä tästä päivästä mielikuva, eikä se ole hyvä. Universumi on päättänyt hyökätä minua vastaan ja pommittaa nyt jatkuvalla vittuilulla.

Puhelin soi.

Eläinlääkäri luettelee hengästyttävän määrän kaikenlaisia löydöksiä. Puhe vyöryy korviini virkkeiden sijaan massoina, joita en enää hahmota. Ymmärrän sanat hammaspuutoksia, parodontiitti ja poistetaan vähän enemmän kuin oli puhe.

– Yhteensä 14 hammasta, eläinlääkäri lopulta saa sanotuksi.

Googletan. Koiran suussa on 42 hammasta. Nahkalta niistä puuttuu kuulemma jo valmiiksi neljä, joten jäljelle jää 24.

Olen aivan poikki, eikä kello ole kuin puolipäivä.

Olenko todella näin huono koiranomistaja? Miten olen voinut antaa rakastamani olennon elää sellaisen kivun ja vaivan kanssa? Miten en ole osannut nähdä ja ymmärtää tilannetta?

Valot napsahtavat päälle vaimeasti paukahtaen. Sähköt ovat palanneet.

Pora alkaa taas laulaa rappukäytävässä.

Luen netistä, että koira pitäisi käyttää hammashoidossa kerran vuodessa, ihan niin kuin ihminenkin. Hampaiden harjaaminen ja puruluut eivät riitä.

Olen ymmälläni. Olen vienyt Nahkan vähintään kerran vuodessa eläinlääkäriin tarkastukseen. Joka kerran hampaiden kuntoa on erikseen kehuttu.

Kukaan ei ole maininnut, että hampaat pitäisi joka vuosi röntgen-kuvata ja puhdistaa hammaskivestä, ja kaikki tämä nukutuksessa. Se tuntuu suurelta, vaativalta ja riskialttiilta, ja samalla minusta tuntuu tyhmältä.

Miten olen voinut olla niin urpo, etten ole tiennyt?

Sättiessä itseäni puhelin soi taas. Jostain syystä luulen, että eläinlääkäri soittaa uudestaan, ja hämmennyn hieman kun puhelimen toisesta päästä solkotetaankin huonoa suomea.

– Kotihoidosta. Sun äiti on tosi huonossa kunnossa, mutta ei suostu lähtemään sairaalaan. Mitä tehdään?

Olen jo keksinyt parikin sellaista paikkaa, joihin ei aurinko paista ja jonne tämän päivän voisi tunkea, kun lopulta tunteja myöhemmin näen pienen tärisevän koiran hoitajan sylissä. Pikkuruinen kuono on turvoksissa ja mustelmilla, silmissä siristää leikkausmömmökrapula.

Haluaisin vain itkeä, mutta se ei ole soveliasta, sillä pitää kuunnella tarkkaavaisena ja syyllisenä pää painuksissa ohjeita kipulääkkeistä, haavojen huuhtelunesteestä, hampaiden pesusta ja ruokailusta.

– Se tekis sitten 895 euroa 30 senttiä, kiitos, hoitaja sanoo kassalla, ja minä vingutan säästötiliä niin että sydämestä ottaa.

En tahdo mitään muuta kuin viedä pienen krapulaisen käärön heti kotiin pesäänsä nukkumaan ja rapsutella sitä varovasti korvien takaa.

Nyt kaikki kipu on pois, pieni. Nuku nyt, senkin hassu, rakas olento. Äiti lupaa pitää sinusta nyt parempaa huolta.

Kun alkuillasta postiluukusta tipahtaa hääpuvun tullausmaksukirje, hymyilyttää jo vähän. Olin vielä eilen ollut aivan varma, että pukuni on jäänyt Royal Mailin Brexit-jumiin jonnekin Essexin postikonttorin perukoille.

(Yritän toki olla ajattelematta sitä, että jos olisin ymmärtänyt tilata puvun muutamaa viikkoa aikaisemmin, se olisi tullut perille Isosta-Britanniasta kokonaan ilman tullimaksua.)

Nukkumaan mennessä raijaan Nahkan pedin sänkymme viereen rapsuttavien sormieni ulottuville, ja se kömpii siihen unille tyytyväisenä mutta yhä leikkauksesta tillintallin rapsutusten saattelemana.

Aamu voisi tulla vain hetkeä myöhemmin, niin nopeasti yö vilahtaa ohitseni, enkä muista kuin yhden unen jossa kaikki tavarani ovat kadonneet, olen myöhässä ja jalkani eivät toimi. Perus.

Kello on taas 7.30. Rappukäytävässä aloitellaan jo uutta työpäivää.

– Onks toi se pora? No tänään ei oo paha, sanon vieressäni tuhisevalle Insinöörille.

– Toi on vasta se imuri, Insinööri vastaa.

– PRRRGGGHHHHNNNGGRRRRRRHHHNNNNJJJJJ…..!!! alkaa ulvonta ovemme takana.

Parempaa päivää kaikille.

+1

Yksi vastaus artikkeliin “Paskan päivän anatomia”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *