Itsemääräämisoikeus

Olen aloittanut kahdeksannen esikoisromaanini käsikirjoituksen työstämisen.

Teoksen nimi on Itsemääräämisoikeus. Siinä vakavasta deliriumista kärsivät vuodeosastolla potevat dementikot saavat päättää itse hoidostaan ja kotiutumisestaan, kun terveillä aikuisilla naisilla ei vieläkään ole määräysvaltaa edes omasta kehostaan.

Esikoisia kai pitäisi olla vain yksi, mutta saattaa olla, että niiden alkuja syntyy vielä yhdeksäs ja kymmeneskin. Taidan tässäkin aiheessa olla hieman liian lähellä kohdetta tarkastellakseni sitä vailla naiiviutta. Eilen meinasin mennä lankoja pitkin, kun sossu erehtyi luennoimaan minulle siitä, saavatko vanhukset kuolla itsepäisyyttään yksin koteihinsa jos niin haluavat.

Äitini on vaikea jäärä, ja meillä on tässä sukuvika. Koetan asetella ymmärrystä ja lempeyttä kuoreksi tekemisiini, mutta alituiseen minun on mahdotonta säilyttää malttini hänen kanssaan. Tai pätemiseen taipuvaisten sossujen kanssa.

Takana on pari huonosti nukuttua yötä, joista viimeisimpänä olin taas viidentoista ja äitini vahti, kun istuin puutarhakeinussa treffeillä jonkun rentuhkon pseudopoikaystäväni kanssa. Unessa äiti oli taas nuori ja voimakas, niin paljon voimakkaampi kuin minä olen koskaan ollut.

Insinööri suunnittelee sähköremontin oheen kylpyhuoneen pintaremonttia.

Helmikuu on ollut haalea. Kuvittelin, että sähköremontti ja ulvova poranjyske toisivat elämääni sopivasti sellaista kevyttä draamaa, josta olisi lupa mussuttaa lähiympäristölle, mutta tällä viikolla ulina on väliaikaisesti vaiennut. Remonttityöläiset ovat vain hissuksiin kannelleet rappukäytävän täyteen kaikenlaisia kamppeita, joista varmaankin tulevien kuukausien aikana syntyy taloon uudet sähköt.

Nahka on toipunut hampaiden poistosta mainiosti. Sitä toki ketuttaa, koska sillä olisi yksi pahaa aavistamaton haisunäätä kynittävänä, mutta vetoleikit ovat pannassa. Hammashuuhde on Nahkan mielestä itse pirun keksintö, ja sitä pitääkin pärskiä voimalla hoitotoimenpiteen aikana tuollaisia ikävyyksiä keksineen hoomanin päälle niin paljon kuin suinkin mahdollista.

Insinööri suunnittelee sähköremontin oheen kylpyhuoneen pintaremonttia, ja pääsimme siitä eilen pitkien, viikkoja pelkin puuskahduksin edenneiden neuvotteluiden jälkeen jotakuinkin yhteisymmärrykseen.

Olimme harrastaneet kylppärirempasta jo monta kuukautta sitä perinteistä parisuhdedialogia, jossa kumpikin olettaa jotakin ja oletukset ovat niin ulalla, että niillä voisi heittää puolisukeltajaa, ja lopulta käykin ilmi, että olemme oikeastaan olleet asiasta melko samaa mieltä alusta alkaen. Perus.

Kotoa poistuminen stressaa kuin häkkiapinaa.

Vaikka lupauduinkin maalaustelan varteen, en puolestani juuri nyt jaksaisi suunnitella yhtään mitään. Ensi viikon lopulla on pakattava tavarat nippuun ja poistuttava asunnosta, sillä pian rappukäytävään pesiytyneet työläiset pyrkivät jo ovesta sisään.

Kuvittelen itseni iloisena Airbnb-turistina Tampereen Härmälässä ihastelemassa lumikuorrutettuja puutaloja ja testailemassa lähialueen kuntosaleja, kauppoja ja ravintoloita, mutta fakta on, että kotoa poistuminen stressaa kuin häkkiapinaa kun kyse ei ole oikeasti lomasta.

Väliaikaisosoitteessakin pitäisi olla arki, jossa koira viedään kolmesti päivässä lenkille, istutaan päivittäin kahdeksan tuntia työläppärin ääressä ja iltaisin ei mennäkään ravintolaillalliselle viineineen, vaan idioottivarmat arkiruuat valmistuvat yksiön keittokomerossa.

Siellä on sentään toimiva uuni, toisin kuin meillä on viikkoihin ollut.

Ai nyt hänet vain laitettiin sairaalaan saamaan hoitoa?

Puhelin soi juuri. Laitoin äitisi Acutaan, kotihoitaja sanoi, ja sanavalinta oli rauhallisen toteava.

Ai nyt, nyt hänet vain laitettiin sairaalaan saamaan hoitoa? Kun minä olen jo viikkoja ihmetellyt, onko tässä järjestelmässä, maailmassa ja ihmisistä välittämisessä ylipäätään enää mitään helskutanperkuleen järkeä? Missä nyt piileksi se kuuluisa itsemääräämisoikeus? 

En jäänyt huhuilemaan sen perään. Kiitin, huokaisin ja kirjoitin pari kappaletta lisää käsikirjoitukseeni.

On rentouttavaa huolehtia jostakin, millä ei loppupeleissä oikeasti ole mitään väliä.

Rappukäytävässä ei puhelun päälle kolissutkaan remonttityöläiset vaan postiljooni. Luukusta tipahtaneessa lappusessa seisoo, että hääpukuni majailee nyt Tammelan postissa.

En tiedä, mitä ajatella. Olen helpottunut, että se pääsi perille, mutta samalla kauhuissani, koska sen pitäisi nyt olla se oikea tai kaikki suunnitelmat menevät uusiksi.

Välillä on vaikeaa suhteuttaa näitä ensimmäisen maailmanluokan huoliani noihin ihan oikeisiin huoliini.

Samalla ajattelen, että toisinaan on rentouttavaa huolehtia jostakin, millä ei loppupeleissä oikeasti ole mitään väliä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *