Yhdet häät, yhdet hautajaiset ja yksi talo

On hankalaa keksiä, mistä kaiken tämän jälkeen olisi hyvä aloittaa. Aloitan siis huhtikuusta.

Kun tuli huhtikuu, alkoi olla selvää, että häitämme ei tänä vuonna juhlittaisi. Silloin se tuntui musertavalta. Oli ollut jotain kaunista ja hyvää, mitä odottaa. Hääpukuni roikkui kaivaten vaatekaapin nupikassa ja mietin, mikä tämän tympeän vuoden tarkoitus oli.

Tästä piti tulla häävuosi. Vapaampi, iloisempi, onnellisempi vuosi kuin viime vuodesta. Kaikki merkit osoittivat nyt toista. Tästä vuodesta oli tulossa edellisen toisinto, karumpi ja turtuneempi vain.

Peruutimme hääkutsut ja uskottelimme Insinöörin kanssa toisillemme, että näin on parempi.

Kun tosiaan tuli huhtikuu, oli äitini maannut sairaalan vuodeosastolla kaksi kuukautta yksin. Koronarajoitusten takia emme saaneet nähdä äitiä, emme edes lasin läpi aulassa, sillä äidin vointi ei sallinut liikkumista.

Puhelimeen vastaili välillä äitini, välillä joku toinen, joksi äitini oli muuttunut.

Kun elimme huhtikuuta eikä koronarajoituksille vielä näkynyt loppua, soitti lääkäri eräänä iltapäivänä. “Nyt kannattaisi tulla katsomaan, poikkeusluvalla”, lääkäri sanoi.

Hän ei käyttänyt sitä sanaa. Hän ei puhunut kuolemasta. Nyt vain kannattaisi tulla.

Yli kaksi ja puoli kuukautta oli kulunut siitä, kun olin viimeksi nähnyt äidin. Miten ihminen voikaan kutistua sairaalavuoteen vihertäviin kauhtuneisiin lakanoihin, miten hänestä tulee niin pieni, lapsenkatseinen.

Äidin muistoissa olin kymmenen vuotta nykyistä nuorempi, asuin toisaalla enkä varmaan vielä opintojakaan ollut ehtinyt aloittaa. Äidille olin tytär, josta piti vielä olla hieman huolissaan, jota ei voinut vain lohdullisesti pidellä kädestä, vaan huhtikuun viilentämiä sormia piti äidillisesti vähän taivastella, että miten sinulla niin kylmät kädet on, paleletko sinä.

Sairautta ei ehkä olisi voinut viivyttää, mutta siitä olisi voinut tehdä siedettävämpää. Olisimme voineet vierailla osastolla, pitää äitiä pidempään tässä maailmassa ja tässä todellisuudessa, mutta korona vei minulta ja veljeltäni viimeiset kuukaudet, kun äitini vielä saattoi ymmärtää omaa tilannettaan.

Toukokuun alussa puhuttiin vielä pyörätuoliin kuntouttamisesta, hoivakotipaikoista ja satunnaisista hetkistä, kun ruoka oli maistunut edellisiä kuukausia paremmin.

Minulle äitini sanoi, että: “Alan syödä taas kun kesä tulee.”

Kuvassa 21-vuotias äitini menossa naimisiin.

Äitienpäivänä vein sairaalahuoneen ikkunalaudalle kimpun ruosteenpunaisia ruusuja ja kerroin äidille, että olimme sillä viikolla tehneet tarjouksen omakotitalosta Itä-Tampereella. “Ja se hyväksyttiin, äiti.”

Äiti katsoi minua pitkään. Pelkäsin, ettei äiti enää hoksaisi mistä on kyse, niin kauan hänen silmänsä hakivat ymmärrystä. “Millainen talo”, hän lopulta kysyi.

Se oli viimeinen kerta, kun keskustelimme. Seuraavina päivinä äitini sanat katosivat.

Elin todellisuudessa, jossa olin yhtä aikaa onnellisempi ja avuttomampi kuin koskaan. Odotin ja pelkäsin äidin kuolemaa, äidin kipujen loppumista, sitä mihin soppaan itse joutuisin sen jälkeen. Odotin ja pelkäsin talon kuntotarkastusta, mitä sieltä selviäisi, olimmeko tehneet hirvittävän virheen vai oliko meille käynyt uskomaton mäihä.

Jokainen päivä tuntui viikolta. Tuijottelimme Insinöörin kanssa toisiamme silmiin ja huokailimme.

Yhtenä lauantaiaamuna puhelimessani oli kaksi vastaamatonta puhelua. Ne olivat veljeltäni. “Äiti nukkui pois yöllä kahdelta.”

Soitin puhelut. Hengitin. Olin rauhallinen. Kävin kuntosalilla ja avasin sen jälkeen yhden halvan omenasiiderin. Istuin tietokoneelle.

Mietin, mitä sanoisin hautajaisissa, sillä sellainen olen, varmistelija, suunnittelija. Mutta millaisena äitini muistin?

Nappasin kiinni ensimmäisestä lapsuuden muistosta, joka leijaili tajuntaani.

Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö,

niin Nukkumatti nousee ja ovehen hiljaa lyö.

On sillä uniset tossut ja niillä se sipsuttaa.

Se hiipii ovesta sisään ja hyppää kaapin taa.

Ja sillä on uninen lakki ja sininen uninen vyö

ja unista jäätelön palaa se pienillä hampailla syö.

Ja sillä on sininen auto ja se auto hyrrää näin,

surrur surrur ja lähtee unen sinistä maata päin.

Ja siellä on kultainen metsä, ja metsässä kultainen puu

ja unien sininen lintu ja linnulla kultainen suu.

Ja se unien sinilintu se lapsia tuudittaa

se laulaa unisen laulun lalalallallallallaa.

Minulla oli äiti, joka iltaisin peitteli sänkyyn ja lauloi, kunnes nukahdin.

Harmitti kun tajusin, että niin minunkin olisi pitänyt tehdä, laulaa äiti uneen niinä viimeisinä päivinä, kun vierailin hänen luonaan.

Itkin hieman, ihan hiljaa, ja talletin sydämeeni muutaman muiston aiempaa tiukemmin.

Viikkoa myöhemmin ajoimme automme tulevan kotitalomme tienvarteen. Aurinko pilkisteli pilvien lomasta. Piha kasvoi valtoimenaan voikukkia, ruoho rehotti, pihatie oli peittynyt sinisinä tuikkiviin lemmikeihin.

Seurasimme kuntotarkastajan vanavedessä pitkin taloa, katonrajoihin, sivuvintteihin, kellarikomeroihin, lavuaarikaappeihin, sähkötauluihin, saunan lauteille. Porasimme reikiä ja mittailimme kosteuslukemia.

Neljä tuntia myöhemmin saimme todeta, että talo oli paremmassa kunnossa kuin olimme koskaan uskaltaneet toivoa.

Äidin hautajaiset ovat ylihuomenna, perjantaina 18. kesäkuuta. Viikkoa myöhemmin, juhannuksena, me muutamme uuteen kotiin. Siitä vielä viikko ja meidät vihitään maistraatissa – juhlat saavat vielä odottaa ensi vuoteen.

Kaikki tämä tuntuu suurelta pyörremyrskyltä vatsassa, vaikealta ymmärtää.

Mutta juuri nyt olen kiitollinen siitä, että äidin kivut ovat poissa. Ja minun rinnallani on yksi niin hullu Insinööri, joka ostaa kanssani täysin mielenvikaisen hirsitaloprojektin Itä-Tampereelta.

2021, suurten muutosten vuosi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *