Tarinoita kiisseliviemäristä, eli miksi katosin somesta kahdeksi ja puoleksi vuodeksi

Jokunen tyyppi on laittanut viestiä ja tiedustellut, että miltäs nyt tuntuu taas olla sosiaalisessa mediassa. Että tulithan sääki järkiis! Ja nyt mä taas pysyn kärryillä siitä, mitä sulle kuuluu!

Kiitos kysymästä! Näin parin viikon jälkeen mietityttävät erityisesti keinotekoisen suuret “kaveripiirit”. En tiedä miten suhtautua siihen, kun kaikilla tuntuu olevan satoja tai jopa tuhansia kavereita Facebookissa ja tietysti saman verran karavaania Instagramissa. Minua kun hengästyttää ylläpitää ystävyyksiä seitsemän läheisimmänkin ystäväni kanssa.

Onhan se kai aivan välttämätöntä seurata vanhoja opiskelukavereita, joiden kanssa ei kuitenkaan oikeassa elämässä ole millään tavalla tekemisissä, ja Kirkonmäen alakoulun ekaluokkaa vuodelta 1997, vanhan kotipaikkakunnan yökerhon baarimikkoa ja tietysti myös muinaisen työpaikan pomoa, koska häntä ei kehtaa oikein unfollowatakaan.

Tärkeää on tietää heistä asioita. Ja erityisesti tulkita heistä asioita. Että mitä tuokin leveilee työprojekteillaan? Onkohan tuo jo eronnut siitä hunsvotista? Tuo on varmaan lihonut, kun se ottaa kuvia pelkästään yläviistosta, tai sitten se on varmaankin raskaana. Ja tuo on hankkinut koiranpennun, vaikka se ei saa pidettyä itsestäänkään huolta, apua! Tuo taas kuvittelee, että porukkaa kiinnostaa nähdä sen photaroituja selfieitä joka päivä. Ei kiinnosta! Tai no, vähän kiinnostaa, ihan näin mussutusmielessä.

Keväällä 2018, kun muutin Facebook-tilini yksityiseksi ja kaverittomaksi ja lopulta myös poistin Instagram-tilini, tunsin syvää rauhaa. Nyt kukaan ei “tiedä” minusta mitään! Ha haa!

Se tuntui siltä, kuin olisin amputoinut persoonastani osan johon en ollut tyytyväinen ja jatkanut elämääni ilman rampaa raajaa.

Ja se helpotus, mikä syntyi, kun ei tarvinnut avata Facebookia ja nähdä joka päivä jotakuta, joka eli minun elämääni (siis sitä elämää, jota kuvittelin että minun olisi pitänyt elää). Tai jotakuta, jolla oli aina vähän rankempaa kuin kaikilla meillä muilla. Tai jotakuta, joka tuntui tietävän ja osaavan kaiken ja olevan immuuni muiden mielipiteille, suorastaan itsevarmuuden ylijumala.

Ah, miten miellyttävää oli hengittää, kun tiesi vähemmän!

Some oli luonut illuusion siitä, että oma elämä oli pelkkää haaleaa kiisseliä harmaana päivänä harmaissa pieruverkkareissa. En ollut tarpeeksi traaginen, tarpeeksi onnekas enkä tarpeeksi hyvännäköinen, enkä varsinkaan tarpeeksi älykäs. En ymmärtänyt, miksi joidenkin “brändiin” kuului kirjoitella somessa ainoastaan sarkastisesti tai ironisesti, “läpällä”, enkä varsinkaan osannut vastata heidän kuittailuihinsa mitään riittävän nasevaa. En osannut tarpeeksi muodikkaita sivistyssanoja, enkä osannut olla kärkkäästi mieltä ajankohtaisista aiheista.

Tavallisen ihmisen tavallinen elämä tuntui somearvottomuudessaan tyhjiöltä, kiisseliviemäriltä, jossa ei kerta kaikkiaan ollut materiaalia sosiaaliseen mediaan.

Vuosi vuodelta puhutaan enemmän nuorten paineista somessa. Erityisesti nuoret naiset kasaavat itselleen paineita näyttää joltakin ja olla jotakin tullakseen hyväksytyksi joukkoon. Ristiriidassa tämän kanssa on jo hyvin nuorilla yleistynyt puheentapa, jossa julistetaan olevansa “täysin sinut itsensä kanssa”.

Toisin sanottuna jo hyvin nuorena tiedetään, että niin pitäisi tuntea, mutta tunnetaanko oikeasti?

Heikko itsetunto ei ole muodikasta. Se koitetaan peittää kaikin mahdollisin keinoin. Yllä luettelin niistä joitakin. Ikävä kyllä, joskus sitä koitetaan peittää myös puheilla siitä, että ei välitä muiden mielipiteistä ja hyväksyy itsensä juuri sellaisena kuin on.

En ollut enää hyvin nuori, kun minun heikko itsetuntoni ryhtyi somelakkoon. Olin pian 28-vuotias. Olin vain jäänyt pyörimään kateellisuuslimboon. Olin kohta 30, enkä ollut saavuttanut mitään! En yhtään mitään! Parempi laittaa pillit pussiin, ettei kukaan huomaa.

Julistin kaikille, että vihaan somea. Julistin sitä sellaisella vimmalla, kuten julistetaan, että perkele, minähän teen tämän just siksi kun minä olen nyt hyväksynyt itseni tällaisena kuin olen. Että kun minä olen introvertti enkä jaksa pöhistä siellä medioissa.

Oikeasti kyse oli siitä, että en enää jaksanut tuntea itseäni huonommaksi kuin kaikki muut, ja halusin verhota sen identiteettiini istuvalla peitetarinalla.

Oikeasti siis vain ahdisti aika paljon.

Kerrottakoon joitakin havaintoja kahdesta ja puolesta vuodesta ilman somea:

  1. Jos teet työksesi muun muassa yhteisömanagerin ja someasiantuntijan töitä, päätöksesi poistaa henkilökohtaiset tilisi saattaa aiheuttaa kummeksuvia katseita niin pomossa, työkavereissa kuin tutuissakin.
  2. Onneksi on pomo, jonka mielestä päätöksesi on työnkuvaasi nähden niin kiinnostavan kontrastinen, että saat siitä lopulta pisteitä.
  3. Et koskaan tiedä ihmisten merkittävistä elämäntapahtumista ennen kuin he kertovat niistä sinulle erikseen.
  4. Eivätkä he tiedä, mitä sinulle kuuluu, ellet itse päätä siitä kertoa! Olin jo ehtinyt unohtaa, miltä aidosti yllättyneen ihmisen kasvot todella näyttävät, kunnes poistuin somesta.
  5. Et joudu koskaan triggeröityneenä miettimään, vastatako jotakin typerien ihmisten typerässä keskusteluketjussa vai ei.
  6. Maailma kutistuu sosiaalisesti pienemmäksi. Menetät kaikki hyvänpäiväntutut, ja introverttina se tuntuu taivaalta. Lopulta Whatsappissasi on pari kaveriporukan hölötysketjua ja vain muutama aktiivinen yksityisviestiketju, eikä sinulta silti puutu mitään.
  7. Saat elämääsi aikaa. Ihan jumalattomasti ylimääräistä aikaa. Sen voi käyttää vaikka hyvien kirjojen lukemiseen, urheiluun tai ihan mihin tahansa kikkailuun. Ja se on ihanaa!
  8. Et enää tiedä, missä töissä ja elämäntilanteissa ovat ne puolitutut kollegat, joihin olet vertaillut itseäsi yliopiston ensivuosilta asti. Paitsi kun törmäät johonkuhun kadulla. Ja silloin kuulumisia voi kysellä kuin ihmiseltä, ilman filttereitä ja sarkasmilla marinoituja kuittailuja.
  9. Huono puoli: Elämästä on paljon vähemmän kuvia viimeisen kahden ja puolen vuoden ajalta. Toisaalta, enpähän ole kokenut asioita vain linssin läpi.

Uskon, että pidän jatkossakin sometaukoja. Ne puhdistavat mieltä ja keskittävät fokuksen asioihin, jotka elämässä ovat meneillään oikeasti. Suosittelen. En kuitenkaan usko enää katoavani somesta.

Kolmenkympin kriisi tuli ja meni. Olen ymmärtänyt, että totta, olen aika huono monissa asioissa (kuten tanssimisessa), eikä minusta näillä pakaralihaksilla kirjailijaa tule varmaan koskaan. Olen myös hyväksynyt sen, että en hyväksy kaikkia puoliani täysin. Joskus suustani tulee sammakoita, joskus haaleaa harmaata kiisseliä ja joskus ei himskatti vieköön yhtään mitään, ja kaikki näistä vaihtoehdoista vievät ihmisen vaivaannuttaviin tilanteisiin. Kukapa jaksaisi arvostaa kaikkia huonoja puoliaan?

Olen tajunnut, mikä minua itseäni kiinnostaa ihmisissä kaikkein eniten: keskeneräisyys, ja sen vilpitön myöntäminen. Onhan se nyt aivan hiiskatin kiinnostavaa, kun joku asiallinen tyyppi aidosti myöntää, että en olekaan tässä kovin hyvä, mutta aion harjoitella. Eikö?

PS. Saa seurata siellä somessa!

EDELLINEN ARTIKKELI Toimintaohje, jos äiti ei vastaa puhelimeen

SEURAAVA ARTIKKELI Annu-tädin (ääni)kirjakerho: Anni Kytömäen Margarita

Seuraa Instagramissa: @annueiosaatanssia

Seuraa Bloglovin’issa: Annu ei osaa tanssia