Kun sinua ei ole luotu perinteiseen hääpukuun

En tykkää glitteristä. Enkä korukivistä. Enkä mummolanverhopitseistä tai koristevöistä.

En tykkää paljeteista, en silkkinauhoin kiristettävistä korseteista. En tykkää pursuavista tylleistä enkä lattiaa luuttuavista laahuksista.

En välitä prinsessoista enkä merenneidoista. En tajua makkarankuorimekkoja enkä huntuja.

En ymmärrä, kuinka kukaan jaksaa ennen vessaan menemistä avata 50 nappia (ja napittaa ne uudestaan pissaamisen jälkeen). En ymmärrä, kuinka tissit voivat pysyä karsinassaan ilman olkaimia (eivät ne pysykään).

Olin selannut varmaan koko Suomen jokaisen hääpukuliikkeen verkkosivut, enkä ollut löytänyt yhtäkään pukua, jota olisin suostunut edes sovittamaan.

Hääpukuliikkeiden valikoimien perusteella vaikutti siltä, että morsian on pakotettu hääpäivänään kärsimään kohtuuttomia tuskia.

Haaveissani olin halunnut tukea jotakin paikallista hääpukuliikettä, sovitella kymmenkuntaa pukua ja kokea yhden kohdalla kohtalonomaista varmuutta. Mutta kun en ollut löytänyt edes referenssiksi yhtä ainutta kuvaa, jossa kolttu olisi ollut edes sinne päin!

Hääpukuliikkeiden valikoimien perusteella vaikutti siltä, että morsian on pakotettu hääpäivänään kärsimään kohtuuttomia tuskia.

Puku rutistaisi välttämättä sisäelimiä, eihän sitä muuten taattaisi hanskanlaista istuvuutta. Liikuntakykyä olisi rajoitettu joko muhkeiden helmojen, liian pitkän laahuksen tai pakara-reisi-osaston puristuksen vuoksi.

Valkoista väriä pitäisi varoa tietenkin. Ei kannattaisi juoda punaviiniä tai syödä pihvin kanssa uunissa paahdettuja punajuuria. Tai oikeastaan kannattaisi olla syömättä ja juomatta ihan tykkänään. Se olisi paikallaan sikälikin, että eihän korsetti sallisi mahan turpoamista.

Moni puku vaikutti seisomavaatteelta. Ehkä jotkut ajattelevat, että se on morsiamen tarkoitus: seistä tököttää siinä yksi päivä kauniina, muiden ihailtavana, kuin roomalainen jumalatarpatsas.

Voi hupsua minua! Minä kun olin ajatellut hääpäivänäni tehdä joitakin mieliasioistani, kuten:

  • Syödä kakkua ja juoda paljon viiniä
  • Istua
  • Käydä vessassa yksin
  • Hengittää
  • Pukea päheät kengät, jotka myös näkyvät
  • Olla tallomatta päheillä kengilläni jotain älytöntä lattiariepua, joka roikkuu perseestäni
  • Olla pukematta älyttömiä, perseestä roikkuvia lattiariepuja
  • Jorata kännissä

Noh, ehkä hääpuvut saivat nyt osakseen myös täysin kohtuutonta kritiikkiä, varsinkaan, kun en suostunut sovittamaan niistä yhtäkään. Pahoittelut siitä.

Minulla saattaa olla antipatioita kaikesta siitä turhanpäiväisestä internetin selailusta. Meillä kaikilla on vain yksi elämä.

Olin epämorsian, jolla ei ollut visiota.

Oikea ongelma oli se, että olin niitä tyttöjä, jotka eivät koskaan olleet haaveilleet häistään. Olin epämorsian, jolla ei ollut visiota. Tai jos alitajuntaisesti olikin, niin ainakaan se ei kohdannut sen perinteisen hääkuvaston kanssa.

Kunnes.

Avainsanat olivat alternative wedding dresses. Google putkautti koko joukon tuloksia, joita en ollut osannut kuvitellakaan.

Kuvamassan joukosta löytyi pieni eksentrinen morsiuspukuliike Isossa-Britanniassa, joka valmisti mittojen mukaan massasta erottuvia pukuja kaikille vartaloille, rakkaudella, yksi kerrallaan, asiakasta kuunnellen, missä värissä ja mallissa tahansa. Hinnatkin olivat kohtuuden rajoissa.

Jos maailmanaika olisi ollut toinen, olisin varannut miniloman Lontooseen ja matkustanut sovittamaan pukuja. Ei ollut.

Olisi ollut hullua tilata puku sovittamatta, hypistelemättä kangasta, näkemättä väriä omin silmin, ilman ompelijan täsmällisesti tarkistamia mittoja.

En vain saanut yhtä pukua mielestäni. Siinä oli kaikki.

Se oli simppeli mutta rouhea, sitä voisi käyttää uudelleen juhlissa hääpäivän jälkeenkin ja siinä voisin istua, kreisibailata, käydä vessassa ja syödä niin paljon jälkiruokaa kuin huvitti. Ja kaiken lisäksi se oli niin kaunis, että minulta loppui juuri sanavarasto.

Taitaa olla jo päivänselvää, että olin hullu. Tilasin sen puvun.

Kävimme liikkeen omistajan kanssa sujuvaa sähköpostikirjeenvaihtoa, jonka aikana tein lukuisia tarkastusmittauksia, pohdimme yksityiskohtaisesti kankaan värisävyn syvyyttä ja vaihdoimmepa muutaman sanan myös alusvaatteista, jotka sopivat puvun alle.

Kolme kuukautta myöhemmin, viime lauantaina, hain valmiin puvun postista.

Panikoin.

Jos puku olisi huono, se tarkoittaisi paluuta lähtöruutuun.

Oli helmikuun puoliväli, eikä minulla olisi hajuakaan, mitä pukisin päälleni reilun neljän kuukauden päästä koittavana hääpäivänäni. Kolme kuukautta hyvää hääpuvunmetsästysaikaa olisi valunut hukkaan, samaten kuin reilut 600 euroa rahaa.

Nyt tuntuu siltä, että on aika alkaa järjestää yksiä kalevalaisia häitä.

Odotin yön yli. Paketti lepäsi työpöytäni vieressä Ison-Britannian 50 punnan postimerkki kyljessään ja tuntui pidättävän hengitystään kuten minäkin.

Lopulta sunnuntai-iltana revin laatikon auki. Taittelin suojaavan sinisen silkkipaperin sivuun. Siinä se nyt oli, matkasta hieman ryppyisenä, mutta perillä.

Puku sujahti päälleni kuin se olisi tehty minua varten. Hetkinen, sehän oli! Maailman mukavin satiinijersey halasi vartaloani hellästi ja sillä hetkellä tiesin. Peilistä katsoi morsian.

Minua hieman itketti. Palapelin palaset kääntyilivät toisiaan vasten ja löysivät loksahtaen paikkansa.

Nyt tuntuu siltä, että on aika alkaa järjestää yksiä kalevalaisia häitä.

Lue lisää hääjuttuja:

Kuinka päättää häiden päivämäärä (kuukautiskierron mukaan)