”Mihin mä oikein tulin?” ja muita reaktioita Hirsilinnaan

Ensimmäinen kesä talossamme alkaa olla takana päin. On siis vähintäänkin korkea aika valottaa tarkemmin, missä ihmeen kumman hirsimonoliitissa oikein asumme.

Jo ensinäkemästä olemme kutsuneet taloamme leikkisästi Hirsilinnaksi – kuninkaallinen se ei ole millään mittarilla, mutta kokoa ja näköä on varmasti linnakkeeksi asti.

– Etsittekö juuri tällaista taloa? välittäjä kysyi, eikä kysymykselle voinut olla nauramatta.

Miten tällaista taloa voi kukaan etsiä? Se vain tipahti vappuna taivaasta ja iski kovaa jonnekin pallean seudulle, pakahdutti niin että ilmat pakenivat keuhkoista, ei jumalauta, tämä on saatava, me toistelimme toisillemme.

– Nyt äkkiä pankista lisää rahaa, Insinööri sanoi, kun kävelimme pois näytöstä autolle.

Tässä se, mitä koko eteläistä julkisivua peittäneestä villiviinistä on jäljellä. Se on tarkoitus siirtää kasvamaan toisaalle syömästä kauniita hirsiämme.

Lainalupauksestamme uupui vajaa 20 tuhatta, ja halusimme tehdä tarjouksen täydestä hinnasta. Pankki suostui.

– Ettei sitten ainakaan jäisi häviö harmittamaan, kun olimme tehneet kaikkemme, selitimme kiihkeästi ystävällemme, kun odotimme vielä tarjouksen hyväksymistä.

– No eikö silloin olisi kannattanut tarjota pari tonnia pyyntihinnan päälle? ystävä möläytti vilpittömästi, ja naamamme valahtivat lakanankalpeiksi. Entä jos joku muu oli tajunnut tämän?

En ollut koskaan aiemmin ostanut asuntoa, saati taloa. En osannut pelata tätä peliä.

Ne kolme päivää, jotka odotimme tarjouksen läpi menemistä, olivat piinaavimmat päivät elämässäni koskaan.

Kun hyväksytty tarjous viimein kolahti sähköpostiin, Insinööri huusi kovempaa kuin Arsenalin onnistuessa maalinteossa Englannin Valioliigassa.

Jos jokin menee tunteisiin enemmän kuin jalkapallo, niin se tarkoittaa jo jotain.

Talvipuutarha on jo nyt satumaisen kaunis, vaikka edelleen kaikki on muuton ja siivouksen jäljiltä vähän rempallaan.

”Ihan kuin suomalainen maalaistalo ja japanilainen shintolaistemppeli olisivat saaneet lapsen”, viestitti ystäväni puolisonsa sanoneen nähtyään kuvan talostamme.

Tämä paikka onkin varsin omaperäinen hybridi. Hirsilinna kun on valmistunut vuonna 1982 – ei siis 1882, kuten voisi äkkiseltään kuvitella.

Hirret kyllä ovat ikivanhoja, varmasti ainakin satavuotiaita. Talon alun perin itselleen, vaimolleen ja lukuisille koirilleen rakennuttanut tamperelaismies ajeli pitkin Etelä-Suomea ja purki useita vanhoja hirsitaloja uutta luomusta varten.

Piirustukset tilattiin Saksasta sveitsiläiseltä arkkitehdiltä. Olemme arvelleet, että sen vuoksi erityisesti sisätiloista tulee mieleen keskieurooppalainen alppihuvila.

Maalaistalo-estetiikan rikkoo kahdessa kerroksessa olevat lasiseinät, jotka halkovat talon keskeltä kahteen osaan. Ensimmäisessä kerroksessa lasiseinät jatkuvat koko talon läpi. Olo on kuin omalaatuisen taidegallerian eteisaulassa.

Alkuperäisissä suunnitelmissa talon julkisivuun kuului lautaverhoilu. Ehkäpä kesken rakentamisen tekijät ovat todenneet, ettei se sitä kaipaa. Päin vastoin.

Etuovesta tullaan talvipuutarhan läpi eteisaulaan. Kaikki alakerran keskiosan seinät ovat lasia.

Myynti-ilmoituksen perusteella en rakastunut päätäpahkaa. Ajattelin, että koko talo on puoliksi vitsi. Se vaikutti enemmänkin Insinöörin mökkiäijäilyunelmalta, kauttaaltaan puunväriseltä kaiken valon imevältä toksisen maskuliiniselta metsästysmajalta, jota halkoi mitä hirvittävin fallossymboli, viisimetrinen Lappi-teemainen vuolukivitakka.

Jokin ilmoituksessa kuitenkin vetosi ja kovaa. Ajattelin ensin, että voihan taloa hieman muokata. Ehkä takan voisi joskus purkaa. Ehkä jättimäisiä koristehirsiä voisi ottaa jokusen alas, ehkä sisäkattoja ja ikkunanpieliä voisi maalata valkoisiksi.

Sovimme uteliaisuudesta näytön, ja kun lopulta astuin etuovesta talvipuutarhan läpi aulaan, talo oli päässäni jo myyty. Kun ihmiset puhuvat siitä, että kyllä sen sitten tietää, kun se on se oikea – he ovat presiis ytimessä.

Maskuliinisuuden ja mahtipontisuuden läpi siivilöityi sellaista herkkyyttä, jota tapasi esimerkiksi vanhoissa pohjalaistaloissa vieraillessaan. Ja se   n ä k y m ä  , joka aukeni suurista lasiseinistä puutarhaan – tiesin heti, että tämä on meidän kotimme.

Vuolukivitakka mietitytti ensin, mutta nähtyäni sen paikan päällä rakastuin siihen lopulta tulisesti.

”Minkäslaiset suunnitelmat teillä nyt sitten on?” vasta tapaamamme naapuri uteli juuri kun olimme kantaneet ensimmäiset tavaramme taloon.

Aistin pientä kauhua hänen katseessaan. Miten kävisi nyt talolle, jota hän oli katsellut ikkunastaan kolme vuosikymmentä – talolle, josta varmasti koko naapurustolla oli mielipide?

Hänen helpotuksekseen sain todeta sen, minkä olin sydämessäni tiennyt heti ensinäkemästä asti: Talo säilyy entisellään. Ei tule lautaverhoilua, ei edes valkoisia ikkunanpieliä, emme pistä palasiksi kelohonkaista parveketta, vaikka se hieman rehvakkaasti Lappi-turismia henkiikin.

Ja ei, emme maalaa mitään muutakaan valkoiseksi. Emmekä varsinkaan pura hullua kaksipesäistä vuolukivitakkaa. Rakastan sitä.

Ja jos joku aikoo koskea giganttisiin koristehirsiimme, saa hän tehdä sen minun kuolleen ruumiini yli.

Talo hurmasi meidät tällaisenaan. Tuntuisi rikokselta muuttaa sen sielua.

En ole sellainen bloggaaja, joka siivoaa romuja pöydältä kuvia varten. Ainakaan vielä.

Remontteja toki silti on tiedossa, koska sellaista omakotiasuminen nyt on.

Katolle tehtiin jo viime viikolla uudet tikkaat, kattosillat, lumiesteet ja asennettiin toinen piipunhattu. Toista hattua saamme vielä odottaa, sillä toinen savupiippu on niin massiivinen, ettei sellaista saanutkaan valmiina tehtaalta.

Puukattila ja suora sähkölämmitys vaihdetaan maalämpöön. Poraukset ovat jo kohta, syys-lokakuun taitteessa.

Jossain vaiheessa lähitulevaisuutta edessä on porraskaiteiden ja yläkerran parven kaiteiden vaihto. Kaiteiden välistykset ovat sellaista suuruusluokkaa, että niiden läpi voivat kaikenlaiset pienet olennot vahingossa tipahtaa, ja sitähän me emme missään nimessä halua.

Katselen kauhuissani, kun Nahka silloin tällöin kurkkii parvelta alakertaan kaiteiden välistä. Kunpa se kananaivoinen hassu eläin ei saisi mitään typeriä ideoita.

Jos siis tiedätte hyviä pirkanmaalaisia firmoja, jotka tekevät kustomoituja kaiteita, let me know.

Porraskaiteet huokuvat Lappi-turismi-estetiikkaa. Suunnitelmissa olisi hieman modernisoida koko talon ilmettä vaihtamalla ne mustiin industrialistisiin metallikaiteisiin. Tekijä vielä puuttuu.

Muiden suurempien remonttien kiireellisyysluokitys on vähäisempi. Haluamme ensin asua talossa ainakin vuoden ja tutustua sen oikkuihin.

Toisin kuin alkuperäiskuntoisissa satavuotiassa taloissa, on tässä pian nelikymppisessä vanhaa taloa larppaavassa pirtissämme alkuperäinen suuri sähkösauna, suihku, kodinhoitohuone, kaksi vessaa, lattialämmitys, astianpesukone ja vesikiertoiset patterit – käytännössä talo ei vaatisi muuta kuin ylläpitävää remonttia, jos niin haluaisimme.

Tulevina vuosina aiomme kuitenkin remontoida muun muassa keittiön ja saunaosaston, mutta vasta sitten kun se hyvältä tuntuu.

Aivan ensimmäisenä katseeni on tarkentunut päivämäärään 2.7.2022. Silloin talossa vietetään häät. Meidän häät.

Lopultakin.

Häiden juhla-aluetta laajennetaan pihalla olevaan aittaan. Myös aitta on koottu useista eri aittarakennuksista ja iäkkäistä hirsistä ja laudoista.

”Mihin mä oikein tulin?” kysyi asbestikartoitusta tekemään tullut mies päänsä holtittomasti hartioillaan pyörien ja kiteytti koomisella ihmetyksellään hienosti koko talon olemuksen.

Talo herättää kysymyksiä, jakaa mielipiteitä. Ohi ajavat polkupyöräilijät ovat tuijotukseltaan törmätä porttia reunustaviin kilometritolppiin. Aikuiset ihmiset taantuvat, jättävät lenkkinsä sikseen ja seistä tönöttävät kadulla pirttiämme kyyläten.

En vieläkään tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella, mutta kyllä se yhä jaksaa naurattaa.

Olemme saaneet kuulla maksaneemme liikaa, toisaalta myös maksaneemme liian vähän. Toisille tämä on vavisuttava raihnainen kummitustalo, toisille täydellinen unelmien linnake, jollaista ei vain tiennyt olevan olemassa.

– Tuollainen paikka voi aiheuttaa ihmisissä kateutta, eräs ystäväni muotoili arvoituksellisesti.

Tulkitsin sen niin, että olimme osuneet johonkin rujon suomalaisuuden ytimessä olevaan hermoon: Ei saa olla liian erikoinen, ei saa olla liian suurta. Ja samalla: Onpa kiinnostavaa, että joku kehtaa!

Ajattelepa sitä tamperelaismiestä, kun hän rakensi luonnonmukaista unelmaansa hirsi hirreltä tiilitalojen keskellä 1980-luvun alussa. Häntä vasta kylähulluna on pidetty! Siunattu mies.

Tälläkin hetkellä kyyläilen työhuoneestani kahta jähmettynyttä lenkkeilijää.

Ei, emme etsineet juuri tällaista taloa. Ajattelimme jäävämme Tampereen keskustaan Viinikkaan tai Petsamoon asumaan jotakin ennen sotaa rakennettua pientä, valkoista, ylihintaista ja sosiaalisesti hyväksyttyä söpöä puutaloa maltillisine kaupunkilaispuutarhoineen.

Kyllä, vaati röyhkeyttä ja hulluutta ostaa juuri tämä talo. Emme ole erityisen erikoisia tai suuruudenhulluja, mutta niitä löytyi meistä yhtäkkiä kuin luonnonvoimana, kun tajusimme, että tämä se on. Koti.

Ja nyt on vaikeaa itseään enää muualla nähdäkään.