Talon metsästäjän opas, jota ei ehkä kannata lukea jos tahtoo pysyä järjissään

Jos voin antaa yhden neuvon talon etsintään (jota en noudata itsekään), niin varaa siihen runsaasti aikaa ja kärsivällisyyttä – ja tietysti mieluiten tuhottomasti rahaa.

Minulla ei ole tuhottomasti rahaa, eikä pahemmin kärsivällisyyttä tai aikaakaan, mutta olen jo kahdesti ollut vähällä ostaa talon. Ja on hyvä, etten niin kuitenkaan tehnyt.

Talon etsintä pitäisi aloittaa jo kauan ennen kuin on valmis sen löytämiseen. Sitten kun aika koittaa, on jo ehtinyt tehdä kaikki virheet, on ehtinyt ihastua vääriin tyyppeihin ja rakastua luusereihin.

Niin monia vääriä valintoja voi tehdä vain, koska on heikkona smaragdinvihreisiin satavuotiaisiin kaakeliuuneihin ja natiseviin lautalattioihin.

Oppimista on kuitenkin tapahtunut. Olen törmännyt ilmiöön nimeltä vanhojen talojen laiminlyönti, joka yhdistyy tamperelaisen tonttimaan yliarvostukseen.

Esimerkki: Pienellä 500 neliön tontilla seisoo suloinen sataa vuotta lähestyvä harjakattoinen hirsitorppa, joka on remontoitu viimeksi 30 vuotta sitten ja jätetty sitten oman onnensa nojaan.

Talo vaatisi pahimmillaan 100 000 euron remontin.

Virheetön kaakeliuuni, alkuperäiset lautalattiat ja korkeat katot eivät auta, kun kuisti vaikuttaa vajoavan maahan, tiilet sammaloituvat ja tippuvat katolta, ikkunat ovat karmeistaan lahoja tai lasinsa rikki, kylpyhuoneen kaakelit alkavat valua seinistä ja eteinen on jätetty eristämättä.

Kunnollista keittiötäkään ei ole, puhumattakaan pintaremonteista, jotka olisi pakko tehdä, että pysyisin talossa järjissäni.

Yhteenlasku: satavuotias hirsitalo + pieni tontti kantakaupungista + remontti = puoli miljoonaa euroa.

Silti myyjä toivoo vanhalle talolle asujaa, ei purkajaa.

– Mutta pelkkä tontti Pispalassa maksaa neljännesmiljoonan, välittäjä toisteli kuin vähä-älyinen papukaija, ja minä vain killitin taloa pää kallellaan ja mietin, mikä sääli.

Sitä yritettiin myydä jo kolmatta vuotta, ja ymmärrän kyllä miksi.

Tontti on sympaattista talovanhusta arvokkaampi, ja se johtaa siihen, että talo happanee paikoilleen, kunnes myyjä luovuttaa – tavalla tai toisella.

Tajusin, että on laajennettava perspektiiviä. On poistuttava kantakaupungista, matkattava lähiöihin, totuttava pidempiin matkustusaikoihin.

Poistuin. Ja mitä sain:

Tästä kodista ei potentiaalia puutu! Lähivuosina isoja taloteknisiä remontteja läpikäynyt talo toivottaa seuraavan perheen ideoimaan ja suunnittelemaan sisäpinnat mieleisekseen ja asettumaan kodiksi tähän kauniiseen taloon.

Minäpä suomennan.

Välittäjä yrittää sanoa, että talon omistaja on ymmärtänyt vihdoinkin luopua öljylämmityksestä, mutta vain siksi, että jo kymmenen vuotta yliajalla hönkinyt öljykattila hajosi.

Sen sijaan hän on jättänyt kaikki muut remontit tekemättä, joten potentiaali on suorassa suhteessa rahatukkosi paksuuteen. Se ei kuitenkaan estä pyytämästä talosta ja tontista lähes 300 000 euroa.

Teitä odottavat homepilkkuiset ruskeat pikkuvessat, kellarissa pelkän betonilaatan päällä seisova suihku, jossa otsasi osuu katosta roikkuviin kupariputkiin, retrokeittiöt (kyllä, niitä on kaksi) ovat kasarilta ja muovimatot 1970-luvulta. Vakuutan, ettette varmasti tahdo edes tietää, miten putket, sähköt ja katto voivat.

Yhteenlasku: rintamamiestalo + vajaan tuhannen neliön tontti + puoli tuntia Tampereen keskustasta + täysi remontti = 420 000 euroa.

Rintamamiestalolla on vuonna 2021 suomalaisen perinnerakentamisen statussymbolin klangi, mutta todellisuudessa 1950-luvulla rakennetut talot on kyhätty kasaan nopeasti ja materiaali oli pahimmillaan sitä sun tätä puutavaraa, mitä halvalla vaan kasaan sai.

Joskus rintamamiestalon kanssa käy hyvä tuuri, joskus todella huono.

Näillä Tampereen lähiöiden rintamamiestaloilla ei vaikuta olevan mitään tekemistä sen rintamamiestalon kanssa, jossa kasvoin varsinaissuomalaisessa pikkukaupungissa. Se oli rakennettu tukevasta ja hengittävästä hirrestä heti 1940-luvun alussa, eikä siihen ollut kaivettu mitään typerää radonia varastoivaa kellaria, vaan siinä oli tuulettuva rossipohja, jokaisen hyvää sisäilmaa arvostavan perustus numero uno.

Muina Tuomas Kyröinä sanoisinkin, että kyllä ennen oli kaikki paremmin – ellen olisi juuri silmäillyt hirsitaloja rakentavien firmojen talopakettiesitteitä. Lähes poikkeuksetta niihin tunnutaan rakentavan tuulettuva alapohja.

Ehkä meillä on toivoa. Ehkä sadan vuoden päästä ihmetellään 2020-luvulla rakennettuja hirsitaloja, joita ei tarvitse kuin kengittää viidenkymmenen vuoden välein.

Kunpa olisikin niin.

Puolivakavissani pohdin yhden illan, että talon metsästyksemmehän ratkeaisi sillä, että yksinkertaisesti vain rakennuttaisimme unelmiemme hirsitalon.

Yhteenlasku: tontti Tampereelta + muuttovalmis hirsitalopaketti, joka vaatii luonnollisesti tällaisen jääräpään tekemiä yksilöllisiä muutoksia + maatyöt (ehkäpä jopa tontilla seisovan vanhan talon purun) + luvat + piha + yllätykset = (vähintään) puoli miljoonaa euroa.

Rahojen laskeskelu on masentavaa, tiedän. Mutta se vähentää rakastumista pelkkiin mielikuviin, noihin pirulaisiin, jotka ajavat vääriä ihmisiä ja vääriä taloja yhteen.

On kysyttävä itseltään kysymyksiä. Mitkä asiat talosta pitää löytyä? Minkä verran olen valmis korjaamaan talon virheitä? Minkä asioiden kanssa voin elää, ja mistä voin luopua?

Koska toisin kuin luulisi, myös luopumista pitää tapahtua, kun siirtyy kaupunkikaksiosta omakotitaloon. Pitää luopua vartin kävelymatkasta rautatieasemalle, pitää luopua ratikkapysäkistä, pitää luopua kadun toisella puolella sijaitsevasta lähikaupasta ja kohtuullisista juoppotaksikustannuksista.

Rahaa saa lisää, mutta siihen menee sitten kaikki se aika ja se kärsivällisyys, joita alkuun peräänkuulutin.

Voinko elää sen kanssa, että maksan vuosittain 3000 euroa tontista? Vai eläisinkö mieluummin sen kanssa, että pulitan kertamaksulla talosta merkittävästi enemmän, koska oma tontti itsessään on Tampereella sijoitus?

Jos talo palaa, jää edes tontti, toistelee Insinööri, ja hänellä on pointtinsa, vaikka en tiennytkään hänen pyromaanitaipumuksistaan. Tai ehkä hän epäilee, etten minä sittenkään ole riittävän harjaantunut kaakeliuunien lämmittäjä, rintamamiestalo-lapsuudesta huolimatta.

Tällaisia asioita olen viime aikoina mietiskellyt, harmitellut sitä ettei korona-aikana voi vain hiippailla mitään ilmoittelematta haistelemaan etäisesti kiinnostaviin talonäyttöihin ja pohtinut, olisiko sittenkin pitänyt opiskella juristiksi kuten äiti kannusti.

Rahaa saa (koulutuksestani huolimatta) lisää, mutta siihen menee sitten kaikki se aika ja se kärsivällisyys, joita alkuun peräänkuulutin.

Sellaista se on, talon metsästys.

Kuvat: Lena Lindell Pixabay

+3