Minulle kuuluu liikaa ja olen herkässä tilassa, eli terveisiä tuoreelta vaimolta ja talonomistajalta

On vaivaannuttavaa, kun joku kysyy mitä kuuluu, eikä sitten oikeastaan kuulu yhtään mitään. Kun kiinnostavin elämäntapahtuma viimeisiltä viikoilta on veronpalautukset tai vesijumppa.

Toisaalta vaivaannuttavaa on myös se, kun kuuluu liian paljon. Alkaa itsekin unohtaa tapahtumien yksityiskohtia. Tapaa itsensä toisinaan miettimästä, että miksi ihmeessä minusta tuntuu tältä? Ja muistaa sitten, että ai niin siksi, kun tämä elämä tosiaan on ollut viime aikoina vähän kummallista.

Olen muun muassa opetellut vastaamaan puhelimeen. Etunimi tulee ihan näppärästi. Sitten kakistellaan.

Lopulta se sieltä tipahtaa, sukunimikin, uudenkarhea ja epätodellinen, vähän kuin esittäisin jotakuta muuta. Olen joskus tehnyt niin baarissa tuntemattomille, kyllä, olen sairaanhoitaja Iines, 23 vuotta, töissä gastroenterologian osastolla kolme, mutta en ole ennen tavannut soitella verotoimistoon tai pankkivirkailijoille tai eläkeyhtiöihin väärällä nimellä.

Äitini hautajaisten jälkeen pakkasimme patjan, koiran ja kasvit ja muutimme sen koommin valmistelematta asumaan taloon, jossa ei oltu siivottu kunnolla vuosikymmeniin ja joka pursuili kuolinpesän jälkeensä jättämiä tavaroita.

Jep. Meidät vihittiin. Otin Insinöörin nimen 2.7.2021 valkoisessa kliinisessä konttorihuoneessa Tampereen Digi- ja väestötietovirastossa ja minusta tuli vaimo.

Olin aivan loppu. Edelliset kolme päivää ennen vihkimistä olin enimmäkseen maannut puolikuolleena sohvalla. Kroppani oli sanonut itsensä irti. Kaikki, mitä oli tapahtunut, oli ollut liikaa.

Olin järjestänyt hautajaiset, haudannut äitini, ostanut talon, repinyt sen yhdessä Insinöörin kanssa näkyviin sammaleen, heinikon ja villiviinin alta ja tyhjentänyt sen myyjän jälkeensä jättämästä tavaramerestä.

Alakerran olohuoneen ikkunoista ei nähnyt ulos, sillä villiviini oli valloittanut koko seinän. Tuosta pusikosta löytyi jopa vuosia käytössä ollut kyyhkynpesä.

Heräsin joka aamu kuudelta ilman herätyskelloa ja nukuin yössä ehkä tunnin tai pari. Ajatukset kieppuivat tekemättömissä asioissa. Välillä en syönyt mitään ja välillä söin aivan liikaa. Vaikka olin käsittämättömän onnellinen, tuntui kuin hukkuisin.

Ja sitten oli jo vihkipäivä, enkä edes etukäteen tiennyt mahtuisinko mekkoon tai näkyisivätkö alusvaatteet sen alta tai miten toivottaisimme vieraamme tervetulleiksi kotiimme.

Tältä pirttimme näytti kesäkuun puolivälin tienoilla ennen kuin aloimme hommiin.

En ollut tehnyt varmistuksia, hyppäsin virittämättä turvaverkkoa, aaaaaaaaaaa siellä se maa näkyy, mutta ehkä minä lennän, koska tämä on minun päiväni ja vittuun kaikki arvostelijat. Oma vika jos katselet niitä kaula-aukosta vilkkuvia mummonvärisiä tissiliivejä.

<3

Sitten allekirjoitimme papereita, tulimme kotiin, tarjosimme kotiinkuljetettua pizzaa ja Prisman halpoja kääretorttuja ja esittelimme koronaystävälliselle vieraskourallisellemme tätä merkillistä taloa. Sotkin valkoisen mekkoni tomaattikastikkeeseen ja usutin jokaista viemään mukanaan edes osan siitä romusta, mitä olin viime viikot kaivanut esiin kaapeista ja vinttikomeroista.

Mies, vaimo ja helteestä tukala hassu Nahka.

Illalla istuimme Insinöörin kanssa oman talomme omassa saunassa miehenä ja vaimona ja ihmettelimme ääneen sitä, miten näin koruttomasta päivästä saattoi tulla niin läpeensä merkityksellinen.

Avioliitto Insinöörin kanssa on kuin olisi tullut kotiin. Mikään ei muuttunut, paitsi aika ajoin rinnassani pörisee uusi hykerryttävä tunne, että hitsi, tuo on nyt minun mies.

Ensimmäisinä viikkoina Insinööri vierasti sanoa minua vaimoksi. Ei siksi, että hän jotenkin kriiseilisi avioliitosta. Hän vain piti vaimo-sanaa jotenkin kuivakkana, ikävänä, tympeänä. 

Talosta löytyi muun muassa kahviastiasto 75 hengelle hääjuhliimme, jotka toivottavasti siintävät edessämme ensi kesänä – juhlapaikkana toimii tietysti uusi kotimme, koska mikäpä olisi osuvampaa.

Vaimot nalkuttavat, kun tyttöystävät riisuvat vaatteensa. Vaimot eivät anna käydä baareissa katsomassa jalkapalloa silloin kun huvittaa, kun samaan aikaan tyttöystävät tietävät laitapakkien nimet ja tuovat tiskiltä lisää juotavaa.

Insinööri taisteli villiviinin yksin seinältä.

Napautin sitten, että eikö voitaisi palauttaa vaimon arvostus. Jos sanottaisiin useammin, että minulla on ihana vaimo eikä taas vaimo mäkättää, kuulostaisi vaimokin mukavammalta.

– Minulla on ihana vaimo, Insinööri vastasi mukisematta.

Sittemmin vaimoa on toisteltu päivittäin. Sitä on harjoiteltu, aivan kuin minä yhä harjoittelen uutta sukunimeäni. Ja ihan kuin Insinööriäkin jo vähän hykerryttäisi.

Viidakosta kuorittu seinä tuoreeltaan juuri ennen juhannusta! Portailla hurja vahtikoira.

Toisin kuin voisi blogin hiljaisuudesta luulla, olen myös kirjoittanut. En mitään innostavaa, luovaa tai käänteentekevää, vaan jotakin vaimoakin tympeämpää, nimittäin perukirjaa.

Olen tilannut papereita, listannut äitini varoja ja velkoja, soitellut laitoksiin ja pankkeihin.

Kumma traditio. Jo pelkästään oman sukulaisuutensa todistaminen vainajan virkatodistuksella vaatii kahdeksan viikon odottelun. Ja kun se kahdeksan viikkoa on kulunut, huomaa, ettei sillä paperilla kostu paljon paskaakaan. Pitäisi jo olla se perukirja, siis olisi pitänyt olla jo eilen.

Minä keskityin heinikon niittoon. Ja sitähän riitti.

Ja kun kuolleen pitäisi maksaa pankkilainojaan eikä hänen tilillään ole rahaa, tilanne on pankin virkailijan mielestä täysin ennenkuulumaton.

– No ei kai siellä nyt rahaa ole, kun ei kuolleille makseta eläkettä. Eikö nyt voitaisi tehdä jokin järjestely, että lainat maksetaan sitten kun asunto on myyty? minä ihmettelen.

– Me emme voi myöntää lyhennysvapaata, kun täällä on näitä erääntyneitä lainaeriä, pankkivirkailija toteaa.

– No kai ne nyt ovat erääntyneet, kun velallinen on kuollut ja virkatodistusta piti odottaa kahdeksan viikkoa…!

– No onhan tässä se mahdollisuus, että sinä vain makselisit nuo erääntyneet lainat pois?

– …!!!

Tuokin ruohonleikkuri luuli päässeensä rakastavaan kotiin.

Tässä maassa kuolee joka päivä aika monta ihmistä. Onko tämä jokaisen kohdalla yhtä suuri farssi?

Sitten taas jokin elintärkeä perukirjaan tarvittava liite on hukassa eivätkä kissat tai koiratkaan sitä löydä, ja minä huomaan ajattelevani, että pitää soittaa äidille ja kysyä missä se on.

Jos kuolleet eivät saa eläkettä, ei heillä ole puhelinliittymiäkään. Valitettavasti.

Heinikkotaistelun välivaiheita.

Omituisinta ehkä on juuri se, kun ei tarvitse soittaa, kun puhelin ei soi. Minun ei juuri nyt heti ole pakko lopettaa mitä ikinä olinkaan tekemässä ja lähteä tuli perseen alla äitini luo soittamaan ambulanssia. Kotihoito ei soita ja kerro, mitä kauheaa taas on tapahtunut. Lääkäri ei soita sairaalasta.

Hiljaisuus oli jumalaisen kaunista siihen asti, kun tuli elokuu ja 31-vuotissyntymäpäiväni. Äitini ei soittanut ja onnitellut ja voivotellut suureen ääneen sitä, kuinka ei taaskaan tiennyt mitä minulle voisi hankkia lahjaksi kun olen niin tarkka kaikesta.

Aivan keskellä pihaa jökötti kummallinen puutarhavajahökötys.

Ei soittanut kukaan muukaan. Ei tullut viestejä kaveriporukan Whatsapp-ketjuun. Ensimmäistä kertaa vuosiin kaipasin Facebookiin, jossa satapäinen kaverikatras onnittelisi skumppaemojeilla notifikaation kannustamalla rutiinilla.

Tuore aviomieskään ei muistanut. Olin pieni hylätty lapsi, jonka syntymäpäivä oli unohdettu.

Itkin ja mökötin Insinöörille puoli päivää ja kaivoin räkä valuen suuren kuopan puutarhaan.

Juhannus toi innokkaita tuhoajia paikalle.

Siinä herkässä mielentilassa mietin kaikkia ihmisiä äidin hautajaisissa. Ja heitä, jotka eivät tulleet kutsusta huolimatta paikalle. Kuinka heistä yksikään ei ollut tullut käymään äidin luona viime vuosina. Kuinka heiltä oli loppunut kiinnostus ottaa yhteyttä, kun äiti oli sairauttaan etäännyttänyt kaikki luotaan, kieltänyt tulemasta.

Kuinka isän kuoleman jälkeen äiti oli niin yksin, että voisi melkein luulla, että kahdeksan yksinäistä vuotta tappoivat hänet sydänsuruun.

Oliko minusta tulossa samanlainen? Nainen, jolla oli (syntymäpäivät unohtava, mutta) lottovoiton kaltainen aviomies, mutta ei yhtään ystävää joka muistaisi minut silloinkin, kun olen vanhuuttani ja jääräpäisyyttäni muuttumassa erakoksi ja kulissit ovat kaatuneet.

Juhannusyö ja ihanat tyypit.

Elämä on alkanut tuntua arvaamattomammalta kuin aiemmin. Olen vihdoin havainnut kuolevaisuuteni. On alkanut tuntua siltä, että on paljon enemmän menetettävää kuin ennen. Kun Insinööri kiipeää kiikkerien tikkaiden päähän nitomaan jyrsijäverkkoa talon kärkikolmioon oravan esteeksi, pitelen alhaalla lujasti kiinni enkä uskalla katsoa.

En oikeastaan tiedä, olisiko enää koko elämässä järkeä, jos menettäisin hänet. Ja samalla elämä juuri tällaisena kuin nyt on täydempää ja oikeampaa kuin mikään koskaan aiemmin.

Tässä kuvassa olin aika väsynyt. Ja samalla vähän vihainen itselleni siitä, että olin väsynyt, koska koko ajan tapahtui aika mukavia asioita.

Merkityksellisyyden kokemus on lopulta takertunut niin herkkiin elämänlankoihin, että se tekee melkein vainoharhaiseksi – varsinkin nyt, kun on sekä menettänyt että saanut niin paljon.

Aina kun katson peiliin, näen äitini silmät ja tiedän, että aivan kaiken voi menettää jopa kerralla: elämänsä rakkauden, elämänsä talon, terveytensä, ystävänsä.

Ai, mitäkö kuuluu? Hyvää, tietysti.